Cimarron

 

Pääosissa: Glenn Ford, Maria Schell, Anne Baxter

 

Ohjaus: Anthony Mann (1960) 147 min

 

1889 Oklahoma jaetaan ilmaiseksi halukkaiden kesken, jolloin Yancey Cravat (Glenn Ford) lähtee etsimään itsellään maata yhdessä tuoreen vaimonsa Sabran (Maria Schell) kanssa. Yancey ottaa matkalta mukaansa ilman hevosta kulkevan Wyattin perheen. Oklahomaan on pyrkimässä myös lehtimies Sam Pegler (Robert Keith) vaimoineen (Aline MacMahon). Kun maan valloitus käynnistyy, kisasta tulee kohtalokas monelle: Sam kaataa vankkurinsa ja jää hevosten tallaamaksi; Bob Yountis (Charles McGraw), joka ei hyväksy intiaanien osallistumista kisaan, nappaa Ben Red Featherin (Eddie Little Sky) kiinni; Yancey, joka tietää tarkkaan, mihin on suuntaamassa, saa peräänsä entisen heilansa Dixie Leen (Anne Baxter), joka onnistuu huijaamaan Yanceyn haluaman maan itselleen... Yancey palaa takaisin ja päättää jatkaa kuolleen Samin työtä lehtimiehenä. Avukseen hän saa painokoneenkäyttäjän Jesse Rickeyn (Harry Morgan). Osagen kaupunki kasvaa vauhdilla, muttei ilman ongelmia: Yanceyn ystävän poika Cherokee Kid (Russ Tamblyn) on ajautunut pahoille poluille ja Bob hirttää Benin. Yancey ampuu Bobin ja tuo tämän vaimon Aritan (Dawn Little Sky ) ja lapsen luokseen asumaan. Tällä välin Sabra on synnyttänyt pojan, joka saa nimekseen Cimarron. Vuosien päästä Cherokee Kid saapuu kaupunkiin ryöstämään pankin. Kid miehineen pakenee kouluun ja Yancey yrittää saada heidät antautumaan. Wes Jennings (Vic Morrow) ottaa lapsen ihmiskilveksi, jolloin Kid puuttuu asiaan. Wes ampuu Kidin ja Yancey Wesin. Kun Benin tytärtä Rubya (Mickie Chouteau) ei huolita kouluun, Yancey alkaa miettiä osallistumista uuteen maanvalloituskilpailuun. Sabra ei halua lähteä ja heidän välinsä erkanevat. Tom Wyatt löytää mailtaan öljyä ja rikastuu, kun taas Sabra joutuu lainaamaan rahaa juutalaiskauppias Solilta (David Opatoshu), joka on salaa rakastunut Sabraan. Sabra saa tietää, että Dixiellä on jotain tietoa miehensä olinpaikasta. Dixie kertoo Yanceyn olevan Kuubassa. Kun Yancey palaa vuosien päästä takaisin, hän yrittää hyvittää poissaolonsa. Yancey ajautuu riitoihin Tomin kanssa, joka on ostanut oikeudet intiaanien mailta löydettyyn öljyyn. Tom vehkeilee niin, että Yancey saa kutsun kuvernööriksi. Sabra ilahtuu, mutta lopulta Yancey kieltäytyy tehtävästä, koska joutuisi tekemään vastapalveluksia Tomille ja muille ahneille liikemiehille. He eroavat jälleen ja Sabra jää yksin, sillä Cimarron karkaa Rubyn kanssa vihille. Tom ja Sol järjestävät yllätysjuhlat 25 vuotta täyttävän Oklahoma Wigwam (sanomalehti) kunniaksi. Cimarron on saapunut Rubyn ja lasten kanssa paikalle. Juhlat keskeytyvät, kun tulee tieto Maailmansodan syttymisestä. Yancey, joka on aavistellut Yhdysvaltojen joutuvan sotaan mukaan, on lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Puoli vuotta myöhemmin Sabra saa tiedon, että Yancey on kuollut.

 

Anthony Mannin versio on järjestyksessään toinen elokuva Edna Ferberin romaanista, joka on kunnianosoitus niille rohkeille, jotka uhrasivat kaiken etsiessään parempaa elämää. Suositun romaanin ensimmäinen elokuvaversio valmistui 1931. Elokuvien tarinassa on joitakin eroavaisuuksia, jälkimmäisessä on enemmän intiaanikysymys esillä. Jotenkin vaan tuntuu, että Mann oli tässä vaiheessa kadottanut innostuksensa lännenelokuviin, sen verran hengettömältä ja pitkäveteiseltä elokuva tuntui. Paukut katoavat tuohon maanvalloituskisaan, joka onkin erittäin hienosti toteutettu eikä julmiltakaan ihmiskohtaloilta vältytä. Mannin seuraavat työt olivat vielä astetta ja pariakin kunnianhimoisempia: ”El Cid” ja ”Rooman valtakunnan tuho”, joita varten hän pääsi jo siis harjoittelemaan hieman peruswesterniä tai -film noiria suurempia kuvioita. Täytyy muistaa, että Mann aloitti myös ”Spartacuksen” kuvaukset, mutta tuottaja/näyttelijä Kirk Douglas korvasi hänet Stanley Kubrickilla. Ehkä tämä on vaikuttanut siihen, että elokuva vaikuttaa hiomattomalta. Tarinan kuljetuksessa on ongelmia, sillä vuodet vierivät välillä harppauksittain eikä sitä huomaa esittäjistä mitenkään. Suurin mielenkiinto karisee kuitenkin pääosakaksikon jatkuvan köydenvedon välillä: ensin ollaan sitä mieltä ja kohta toista mieltä. Ja tätä jatkuu elokuvan viimeiset puolitoista tuntia. Tarinan rasismikin on niin alleviivaavaa ja sormia heristelevää, ettei katsojalle vaan jää epäselväksi, ettei nyt niin saisi intiaaneja kohdalla. Samalla kun nämä pioneerit nostetaan jalustalle, niin unohdetaan, että keiltä ne uudisasukkaiden maat nyt oikein otettiinkaan! Positiivista toki, että elokuva on heidän osaltaan roolitettu alkuperäisväestöllä. Elokuvan tai romaaninkaan kohdalla ei voi olla vertaamatta sitä vielä suositumpaan, vaikkakin myöhäisempään sukukronikaan ”Tuulen viemää”. (Puhumattakaan Koskelan suvun vaiheista!) Myös ”Näin valloitettiin Villi länsi” keikkuu mielessä elokuvaa katsoessa, vaikkei ihan yhtä nimekästä näyttelijäkaartia ole Cimarronia varten kasattukaan. Yanceyn hahmo on saanut innoituksensa Texasin presidentti Sam Houstonin kuopuksesta Temple Lea Houstonista, mutta varsinaista totuudenperää tarinassa ei ole kuin Oklahoman asutuksen suhteen.

 

Näyttelijävalinnoissa on osittain menty pieleen. Anne Baxter sopii vampin rooliin. Sen sijaan Maria Schellin tulkinta ei oikein vakuuta ainakaan sen suhteen, miksi Yancey on valinnut Dixien sijaan Sabran. Schell jää harmaaksi Baxteriin verrattuna. Ennen kaikkea Glenn Fordin ja Baxterin välillä tuntuisi olevan jotain. Ford ei ole ihan parhaimmillaan tarinan saippuaoopperamaisen luonteen takia ja varsinkin aseenkäyttö jää hahmolta melko olemattomaksi, sillä sitä nyt voisi Fordilta hieman lännenelokuvassa odottaa. David Opatoshu jää sivuosista positiivisesti mieleen hyväntahtoisena kauppiaana ja myöhemmin pankkiirina, samoin juuri lainkaan hymyilevä Harry Morgan, mikä tekee hahmosta tavallaan myös hauskan. Tanssitaitoinen mutta muuten lahjaton Russ Tamblyn ylinäyttelee ja Charles McGraw esittää juuri sitä, mitä hänen näköinen mies aina näyttelee.

 

Arvostetun Anthony Mannin viimeiset elokuvat eivät olleet ”El Cidiä” lukuun ottamatta taloudellisia menestyksiä. ”Rooman valtakunnan tuhon” tappiot pakottivat tuottaja Samuel Bronstonin lopettamaan kaikki liiketoimintansa. Yleisö oli ilmeisesti saanut tarpeekseen mammuttituotannoista. Tekniikan osalta tällaisten elokuvien teko oli paitsi haastavaa ja kallista, niin myös hahmojen uskottavuuskin kärsi. Ja uskottavuutta tämmöiset epookit kuitenkin kaipaavat. Niinkin yksinkertaisen asian kuin maskeerauksen kehittyminen toi hahmoihin jo uskottavuutta, kun kolmikymppinen mies tai nainen pystyy uskottavasti esittämään vanhusta. Se paras versio aiheesta on tietenkin Lucky Luke ja "Ryntäys Oklahomaan". Ja elokuvan nimi Cimarron tarkoittaa ”villiä” tai ”vapaata sielua”. Onneksi joltain typerältä suomennokselta on sentään vältytty.

 

Arvosana: **

 

cimarron.jpg