Kuoleman coltit (A Man Called Sledge)

 

Pääosissa: James Garner, Dennis Weaver, John Marley

 

Ohjaus: Vic Morrow (1970) 93 min

 

Lucas Sledge (James Garner) ja Mallory (Tony Young) ryöstävät postivaunut ja vaunujen vartija saa vahingossa surmansa. Miehet pakenevat hotelliin, jossa Sledgen naisystävä Ria (Laura Antonelli) työskentelee. Mallory jää pelaamaan pokeria, mikä päättyy siihen, että rahansa hävinnyt ampuu Mallorya selkään. Sledge päätyy ampumaan pokeriin osallistuneet. Seuraavana päivänä ampumisen todistanut Vanhus (John Marley) seuraa Sledgea ja kertoo kultalähetyksestä, jota viedään vankilaan. Sledge innostuu ajatuksesta ryöstää lähetys ja kutsuu toverinsa paikalle: Erwin Ward (Dennis Weaver), Bice (Bruno Corazzari), Guthrie (Lorenzo Piani), Beetle (Mario Valgoi), Kehoe (Altiero Di Giovanni), Joyce (Franco Giornelli), Toby (Lorenzo Fineschi) ja Hooker (Claude Akins). Varusteiden haku Rockvillestä epäonnistuu ja Sledge ottaa sheriffin (Wayde Preston) vangiksi paetakseen kaupungista. Toby kuolee, ja kun tilanne on hieman rauhoittunut Ward alkaa epäillä hankkeen mielekkyyttä, sillä lähetyksen vartijat ovat raskaasti aseistettuja eikä lähetyksen luo pääse 50 metriä lähemmäs. Sledge saa ajatuksen: jos lähetystä ei voi ryöstää maastossa, se täytyy tehdä, kun kulta on yön ajan vankilassa. Ward esiintyy Liittovaltion sheriffinä ja vie Sledgen vankilaan. Rockvillen sheriffi haluaisi hänet mukaansa, mutta vankilan johtaja päättää pitää Sledgen vankilassa sheriffin väkivaltaisen käytöksen takia. Ward auttaa Sledgen vapautumaan kahleista ja yhdessä he päästävät vangit vapaaksi aiheuttamaan häiriötä. Vanhus kuulee mielessään kassakaapin äänet ja se saadaan auki. Sheriffi miehineen on tullut auttamaan vankilan väkeä ja tämä surmaa Wardin ja Sledge puolestaan sheriffin. Päästyään tarpeeksi kauas, miehet pysähtyvät lepuuttamaan hevosia ja jakavat kullan. Miehet ryhtyvät pelaamaan pokeria, ja kun Vanhus huomaa Joycen laittavan kullan sijasta hiekkaa panokseksi, hän ampuu tämän. Sledge liittyy peliin ja vie vanhukselta tämän voittaman kullan, jättäen muille vain kupillisen. Sledge lähtee meksikolaiskylään Rian luokse. Vanhus on kuullut Sledgen suunnitelmista ja johdattaa muut sinne. He ottavat Rian panttivangiksi ja lupaavat vaihtaa hänet kultaan. Ria kuitenkin saa surmansa ja Sledge janoaa kostoa.

 

Pitkästä aikaa tuli katsottua vakavasti otettava spagettiwestern. Tauko tekikin hyvää, sillä genren elokuvat alkoivat muistuttaa enemmän ja vähemmän toisiaan. Ei ”Kuoleman coltit” mikään klassikko ole, kun käsikirjoituskin tuntuu jääneen vaillinaiseksi, mutta tekijät ovat tehneet oikeat asiat hyvin: eli, koska tarinassa ei ole mitään syvällisempiä arvoja (”rikos ei kannata” lisäksi), toimintakohtaukset ovat kaikki kaikessa eikä tässäkään rikolliselokuvassa nähdä rikollisten osalta onnellista loppua. Pako vankilasta on elokuvan parasta antia ja James Garner on oikea mies rooliinsa, vaikka roolihahmo poikkeaakin paljon hänen aiemmista elokuvistaan. Paitsi vankilakohtauksessa, oikeanlaatuisen tunnelman luomisessa onnistutaan mm. kultalähetystä kuvattavissa kohtauksissa: psykedeelinen musiikki toimii erikoisuudestaan huolimatta. Tarinan kulusta voisi päätellä, että Slege joutuu tämän porukan kassa vielä tekemisiin, mutta loppuratkaisu on kovin nähdyn oloinen, kun kaikki pettävät kaikkia. Ratsastajien muodostama hakaristikuvio tuntuu tarkoituksenhakuiselta eikä vankilassa olevien vankien yhteydeltä keskitysleiriin voi välttyä. Paras ratkaisu ei ole myöskään kristillisten symbolien tuputtaminen lopputaistelussa, jossa kätensä haavoittanut Sledge tukee kättään krusifiksilla. Tapahtuma-aika lienee pääsiäinen sillä, meksikolaiskylässä on meneillään Jeesuksen kärsimysnäytelmä. Elokuvan aloittava lumisessa maisemassa tapahtuva postivaunuryöstö aiheuttaa déjà-vu'n. Ihan kuin olisin nähnyt jotain vastaavaa Tarantinon elokuvassa. Mutta kyseessähän on sattuma, eikö olekin?

 

Elokuvan suurin puute on hahmoissa, joita on paljon enkä minä ainakaan pysynyt kärryillä, kuka on kuka. Sympatiaa herättäviäkään ei oikeastaan ole kuin Vanhus, jonka kullankaipuussa on aluksi kiehtovuutta, mutta hahmon persoonallisuus muuttuu liiaksi elokuvan edetessä. Ja Ward tietenkin, joka on jossain vaiheessa jo jättämässä hommaa sikseen. Muut ovat pelkkiä paatuneita rikollisia, vailla inhimillisyyden tippaa. Sledgekin tajuaa asian vasta liian myöhään, kun Ria saa sanottua kuolinhetkellään: ”Emme olisi tarvinneet kultaa ollaksemme onnellisia.” Myös kultaa vartioivien kohtalo jää epäselväksi: ovatko he vai Rockvillen asukkaat sheriffin mukana puolustamassa vankilaa vai unohdetaanko uhkaavaksi mainostettu joukko kokonaan tarinasta? Ainakaan Davy Crockettin asuun pukeutunutta ryhmän johtajaa (ohjaaja Vic Morrow?) ei enää nähdä sen jälkeen, kun kulta on tuotu vankilaan. Garner, Marley ja Weaver näyttelevät roolinsa hyvin, mutta Claude Akinsin rooli jää hämäräksi ja naisroolit ovat täysin mitättömiä.

 

Suuri amerikkalaisten määrä ei oikeastaan näy elokuvassa mitenkään. Panee miettimään, miten paljon tuottaja Dino De Laurentiisilla on ollut sananvaltaa elokuvan käsikirjoituksen ja visuaalisen ilmeen kanssa. Ristikuvaa on ainakin käytetty jo liikaakin, mutta sehän sopii lopun kristilliseen teemaan hyvin, heh heh.

 

Arvosana: **½

 

a_man_called_sledge.jpg