Suoraan helvettiin (Straight to Hell)

 

Pääosissa: Sy Richardson, Joe Strummer, Dick Rude

 

Ohjaus: Alex Cox (1987) 86 min

 

Kolmen rikollisen, Norwood (Sy Richardson), Simms (Joe Strummer) ja Willy (Dick Rude) pankkiryöstö onnistuu vain puolittain ja he pakenevat Norwoodin raskaana olevan vaimon Velman (Courtney Love) kanssa Meksikoon. Pakoauton hyydyttyä he kävelevät, piilotettuaan ensin ryöstösaaliin maastoon, autiolta näyttävään kaupunkiin. Kostean illanvieton jälkeen käy ilmi, ettei kaupunki olekaan niin autio. Kun kolmikko auttaa kaupunkilaisia, heidät otetaan lopulta lämpimästi vastaan. Vastaanotto lämpenee entisestään, kun heillä on käytössään paljon rahaa. Sitten kuolee kaupungin vanhin, Frank McMahon (Biff Yeager). Hänen poikansa Tom (Terry Woods) haluaa löytää syyllisen, vaikka kyseessä olisi väärä henkilö. Hautajaisiin saapuu muukalainen (Graham Fletcher-Cook) ja Tom syyttää tätä murhasta ja lopulta hänet hirtetään. Amos (Jim Jarmusch) tulee kaupunkiin eikä ole mielissään, sillä muukalainen on hänen ystävänsä. Tom tajuaa hirttäneensä väärän miehen ja liittoutuu Amosin kanssa Norwoodin joukkoa vastaan. Alkaa verinen taistelu, jossa voittajia ei ole.

 

Pahoittelut, jos juonikuvauksessa ei tunnu olevan mitään järkeä, sillä se johtuu siitä, ettei elokuvan juonessa ole mitään järkeä. ”Suoraan helvettiin” menee Bottom 10:een kaikki elokuvagenret huomioiden. Jos jotkut kavahtavat indie-elokuvia, niin se on juuri tämän kaltaisten pökäleiden syytä. Sitten on taas niitä, jotka nostavat tällaiset kulttimaineeseen. Elokuvan historia on kutakuinkin sellainen, että Coxin piti kuvata konserttikiertue Nicaraguassa, mutta kun se meni puihin, hän päätti kirjoittaa elokuvan kiertueen muusikoille. Yhdessä Dick Ruden kanssa tehty käsikirjoitus vei kolme päivää. Cox ja Rude ovat ilmeisesti luottaneet siihen, että mikä tahansa käy, kun roolihahmoja esittävät mm. The Clashissa ja The Poguesissa soittaneet ja laulaneet veikot. Juonessa ei ole sitten kerrassaan minkäänlaista jatkuvuutta: hahmoja ja kohtauksia tulee täysin selittämättä mitenkään toisiinsa liittymättä; hahmojen käyttäytymisessä ei ole mitään logiikkaa; teknisesti elokuva on heikko; näyttelijät ovat surkeista keskinkertaisiin. Samaa vilpittömyyttä, mitä on Ed Woodin tai Demofilo Fidanin muuten yhtä heikoissa elokuvissa, ei tästä löydy. Aivan oikeutetusti yleisö marssi pois ensi-iltaesityksestä, mikä oli laskelmoitu tapahtuma itsessään: yleisö pyydettiin pukeutumaan karnevaaliasuihin ja heille annettiin vesipistoolit. Ja tämä kaikki taiteen nimissä. Tämä jos mikä on viimeinen osoitus siitä, että suurimman osan musiikki-ihmisistä pitäisi pysytellä vaan siellä musiikin puolella. Ja sitten kehdataan haukkua esim. Elviksen elokuvia, joissa nyt sentään oli vielä jotain järkeä. Ehkä tekijöillä on tekovaiheessa ollut hauskaa.

 

Wikipedian tietojen mukaan ”Suoraan helvettiin” on muunnos Giulio Questin ”Django – tappaja” elokuvasta, ja että Cox olisi saanut oikein luvan alkuperäiseltä tekijäkunnalta. Missään nimessä sitä ei ole suoraan kopioitu, sillä ensinnäkin tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, eli moderni western (alkaa rikosleffana ja muuttuu westernmäiseksi), ja ”Tappajassa” ns. sankareita oli vain yksi. Ihan yhtä lailla viitteitä löytyy ”Kolmen koplaan”. Genreksi on merkitty toiminta, lännenelokuva ja komedia, ja parodiaksi se kai on ensisijaisesti tarkoitettu. Toiminta on kömpelöä, lännenelokuva on saivartelua ja komediaa ei ensinkään. Tunnustaudun brittiläisen komedian suurkuluttajaksi, mutta tämän tyylinen huumori, mitä Alex Cox ja myös englantilaistunut Terry Gilliam harrastavat, ei uppoa minuun. Hahmot ovat liian absurdeja, suorastaan täysfriikkejä toimiakseen modernissa maailmassa, ainakaan elokuvan mitassa: fantasia- ja scifi-maailmassa se vielä jotenkin menettelee, eikä ”cockney-murteella” puhuvat meksikolaiset asiaa paranna.

 

Ammattinäyttelijöiksi voi laskea seuraavat: Sy Richardson, Xander Berkeley, Dennis Hopper (hyvin pienessä roolissa vain), Grace Jones (samat sanat), Courtney Love, Miguel Sandoval, Biff Yeager ja Kathy Burke tunnetuimmista. Muusikoista mukana ovat Joe Strummer (The Clash/The Pogues), Shane MacGowan (The Pogues), Spider Stacy (The Pogues), Terry Woods (The Pogues), Elvis Costello, Anne-Marie Ruddock ja Zander Schloss. Ja niinkin arvostettu ohjaaja kuin Jim Jarmusch suostunut jostain kumman syystä mukaan. Valitettavaa on se, ettei sitä juuri huomaa, kuka on ammattinäyttelijä ja kuka amatööri, ja tämä negatiivisessa mielessä. The Poguesin musiikki onkin elokuvan ainoa anti, mutta senhän voi kuulla levyltäkin, joten miksi tuhlata aikaansa tähän. Myös leffan nimi, joka on myös The Clashin hitti, menee miltei samaan parhaiden titteleiden joukkoon kuin ”Luoja armahtaa, minä en” ja ”Panssarijunalla helvettiin”, jälkimmäinen tosin vain suomennoksellaan.

 

Alkuun en meinannut keksiä elokuvasta mitään muuta sanottavaa kuin sen, että jos Courtney Love on kotioloissaan ollut vähänkin yhtä rasittava kuin tässä elokuvassa, niin en ihmettele yhtään, että Kurt Cobain päätti tapetoida seinänsä aivoillaan. No, se siitä.

 

Arvosana: *

 

straight_to_hell.jpg