Nobody on nerokkain (Un genio, due compari, un pollo/A Genius, Two Partners and a Dupe)

 

Pääosissa: Terence Hill, Miou-Miou, Patrick McGoohan

 

Ohjaus: Damiano Damiani, Sergio Leone (1975) 126 min

 

Majuri Cabot (Patrick McGoohan) on huijannut itselleen 300000 dollarin edestä valtion rahaa. Tapausta tutkimaan lähetetään eversti Pembroke (Jean Martin). Kaupunkiin saapuu myös kiertelevä asesankari Joe Thanks (Terence Hill), joka yhdistää voimansa kaksikon Steamengine Bill (Robert Charlebois) ja Lucy (Miou-Miou) kanssa, aikeinaan huijata rahat itselleen. Kun Pembroke kuolee, Bill pukeutuu everstiksi ja Lucy esittää tämän tytärtä. Cabot huomaa Billin huijariksi ja vangitsee hänet ja Lucyn. Joe saapuu Cabotin luo ja jättää vaatteistaan kultapölyä tuolille. Cabot laskee johtolangat yhteen: luolassa, jossa Joe sanoo nukkuneensa, on kultasuoni. Luola sijaitsee intiaanien mailla, jotka eivät suostu allekirjoittamaan myyntisopimusta Cabotin kanssa. Cabot käskee Billin pukeutumaan uudelleen everstiksi. Bill suostuu suunnitelmaan. Kun kaupat on tehty, intiaani ihmettelee, miksi majuri haluaa maksaa niin paljon maasta, jossa ei ole kuin kissankultaa. Cabot raivostuu ja päättää antaa opetuksen Joelle ja suostuttelee Billin juoneen, sillä tämä luulee Joen pettäneen hänet. Kun eversti lähtee viemään rahoja, majuri piilottaa oikean rahasalkun ja antaa Billille vain salkullisen kiviä. Joe ryöstää salkun, mutta huomaa, että siellä on vain kiviä. Hän palaa vaunuille ja Billin ja Joen välillä alkaa taistelu rahoista, Cabotin seuratessa perässä. Lopulta he päätyvät rautatien rakennustyömaalle ja kallioräjäytyksen alle. Cabot tulee juuri paikalle todistamaan miesten kuoleman. Tai näin hän ainakin luulee: Joe on tehnyt sopimuksen rautatieläisten kanssa ja lavasti kuolemansa. Kun he ovat turvassa, Joe luovuttaa rahat intiaaneille. Bill, joka hyväksyy olevansa puoliverinen, lähtee heidän matkaan.

 

Leonen viimeinen osanotto westerngenreen saa katsojan välittämään osanottonsa Leonelle. Leone itsekään ei ollut tyytyväinen lopputulokseen ja veti nimensä pois tuotannosta: ainoastaan hänen tuotantoyhtiö Rafran jäi muistuttamaan mestarin osallisuudesta elokuvaan. Mutta historiankirjat ovat armottomat eikä Leonen osuutta voi jättää pois. Asiasta on helppo syyttää muita, mutta kyllä Sergiollakin on tuottajana peiliin katsomisen paikka. Ehkä Damiani ei ollut oikea ohjaaja ohjaamaan komediaa, mutta ei käsikirjoituskaan suuria juhlia ansaitse: jälleen kerran on lähdetty tekemään monimutkaista juonta pelkästään monimutkaisuuden vuoksi eikä sen seuraamisessa oikeasti monikaan pysy mukana. Idea on ollut Leonen, Fulvio Morsella ja Ernesto Gastaldi kyhäsivät se tarinaksi ja yhdessä Damianin kanssa tekivät siitä käsikirjoituksen. Kyse ei ole jatko-osasta ”Nimeni on Nobodylle”, vaikka sellaisena sitä on kuitenkin markkinoitu monissa maissa. (Suomessahan nyt on aina katsottu, miten länsinaapurissa käännetään elokuvien nimet, paitsi luojan kiitos007 Istanbulissa” kohdalla: ”007 ser rött”!) Jos em. aiheutti ristiriitaisia tunteita, niin tuon elokuvan huonot asiat ovat tässä elokuvassa pääosassa ja ne paremmat näkyvät valitettavan harvoin.

 

Terence Hill ei esittele varjoakin nopeampia nyrkkejään tai asekättään laisinkaan. Sen sijan ylimielisen ja typerän näköinen virnuilu on nyt kaikki kaikessa, ja kun Bud Spencer ei ole mukana, niin Billin ja Joen välinen kemia ei toimi alkuunkaan: vaikka Hill & Spencer -vitsi oli kaluttu loppuun Trinityjen myötä, niin silti niissä oli sellaista köyhän miehen Laurel & Hardy -meininkiä. Miou-Mioun rooli on hyvin epäselvä: Joe ja Bill kilpailevat hänen tunteistaan, mutta sekin on kuin juosten kustu. Billin hahmosta löytyy vähän jotain kiinnostavaa, sillä häntä väitetään intiaaniksi, jonka mies itse kiistää. Robert Charlebois ei kovin intiaanimaiselta näytä, mutta se ei ole hahmon suurin ongelma. Turhien sivujuonien kautta on mukaan saatu myös Klaus Kinski. Korttipelurin rooli jää köykäiseksi: Doc Foster on mies, jolle Joen on tarkoitus näyttää taitojaan. No, eihän miesten välille mitään oikeaa kaksintaistelua synny, ja syy miksi Foster yrittää tappaa eversti Pembroken, jäi ainakin minulle epäselväksi. Patrick McGoohan…, no, jos on nähnyt mieheltä yhden roolisuorituksen, niin on nähnyt ne kaikki.

 

Leone itse on ohjannut elokuvan avauskohtauksen, aivan kuten ”Nobodyssa” ohjasi Nobodyn ja Jack Beauregardin kaksintaistelun. Kohtaus on sinällään ihan näyttävä, mutta mitä hiton tekemistä silläkään on koko elokuvan kanssa? Yksi hahmo kohtauksesta kuuluu Joen suunnitelmaan, mutta mitään muuta järkeä siinä ei ole. Takaa-ajokohtaus, slapstick-komediasta huolimatta, on ihan näyttävästi toteutettu, mutta siinäkin vitsiä on venytetty liian pitkälle. Moneen kertaan olen maininnut, että italialainen huumori ei oikein aukea minulle. Jostain syystä joku varasti aikoinaan filmiä ja joitakin kohtauksia on jouduttu korvaamaan huomattavasti heikkolaatuisemmalla materiaalilla. Morriconekin tuntuu parodioivan itseään. Joku voisi myös kertoa, mikä sisäpiirin vitsi siinä oli, että majuri Cabotin toimiston lippurivistä löytyy mm. DDR:n lippu: rahoitusta sieltä kenties? Ja jos on nuorempia lukijoita, tai lukijoita ylipäätään, niin DDR oli kommunistinen valtio 1949-1990, kun Saksa jaettiin sodan jälkeen länsimaiden ja Neuvostoliiton intressien mukaan, tunnettiin myös nimellä Itä-Saksa.

 

Arvosana: *½

 

a_genius_two_partners_and_a_dupe.jpg