The Hateful Eight


Pääosissa: Samuel L. Jackson, Walton Goggins, Jennifer Jason Leigh


Ohjaus: Quentin Tarantino (2015) 168 min


John Ruth (Kurt Russell) kuljettaa hevosvaunuissa etsintäkuulutettua naista, Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockiin hirtettäväksi. Lähestyvä lumimyrsky on tappanut toisen palkkionmetsästäjän, Marquis Warrenin (Samuel L. Jackson) hevosen. Ruth on epäileväinen, sillä pelkää Warrenin olevan hänen palkkionsa perässä, mutta ottaa lopulta hänet mukaan. Kotvan kuluttua vastaan tulee seuraava liftaaja, Red Rockiin sheriffiksi matkustava Chris Mannix (Walton Goggins). Ruth ei usko miehen selitystä, vaan laittaa Warrenin vartioimaan tätä. Lähestyvä lumimyrsky pakottaa heidät pysähtymään yöksi Minnien sekatavarakauppaan. Kaupassa työskentelevä Bob (Demián Bichir) sanoo Minnien (Dana Gourrier) ja miehensä Daven (Gene Jones) lähteneen vierailulle äitinsä luo. Kaupasta on suojaa hakenut Red Rockin pyöveli Oswaldo Mobray (Tim Roth), Joe Gage (Michael Madsen) ja entinen konfederaatin kenraali Sandy Smithers (Bruce Dern). Ruth epäilee, että yksi miehistä aikoo vapauttaa Daisyn, joten hän ei voi luottaa kuin vaunuja ajaneeseen O.B:hen (James Parks) ja varauksittain Warreniin, sillä kukin matkaajista yrittää aiheuttaa eripuraa parhaansa mukaan. Warren tunnistaa kenraalin mieheksi, joka teurasti mustista koostuneen aja vangiksi joutuneen joukko-osaston. Lopulta Ruthin epäilyt käyvät toteen, kun joku laittaa myrkkyä kahviin ja helvetti pääsee valloilleen...


(ARVOSTELUSSA SPOILEREITA!)

Ennakkotunnelmat elokuvasta olivat kaksijakoiset: lähes kolmetuntinen väkivalta- ja höpinäsessio, vaiko sittenkin juonikuvauksen ja Morriconen soundtrackin vuoksi vuoden odotetuin ensi-ilta. Niin kovasti kuin toivoinkin jälkimmäistä, ja osittainhan se toteutui, niin jälkitunnelma oli pettymys. QT palasi ”Django Unchained” -elokuvan jälkeen omimmalle tyylilleen: jos ”Django” oli aika perinteinen kostotarina, ”The Hateful Eight” on jotain ”Reservoir Dogsin” ja ”Hämärästä aamunkoittoon” väliltä; siinä on elementtejä lumisista westerneistä, kuten ”Ase ja laki” ja ”Suuri hiljaisuus”; tarantinolainen huumori kukkii; dialogi on hallitsevassa osassa; elokuva on todella verinen… Eräänlainen muunnelma ”Kymmenestä pienestä neekeripojasta” ja sen siirtämisestä wyomingilaiseen sekatavarakauppaan on mainio, vaikka mitenkään kovin suurta klaustrofobian tunnetta ei ainakaan minulle välittynyt. Ja tunnelman luojanahan QT on edelleen yksi parhaimmista, minkä voi todeta elokuvan ensimmäisestä kuvasta: lähikuva puusta veistetystä krusifiksista, tästä laajennetaan kuvaa ja taustalla ratsastaa hevosvaunut Morriconen hyytävän musiikin soidessa taustalla. Vaatetus, lavastus, puvustus ja muu stailaus on autenttista. Mutta lopulta QT kompastuu omaan näppäryyteensä. Elokuva on laskelmoitua Tarantinoa: herran ensimmäiset työt uudistivat amerikkalaisen elokuvan, mutta sittemmin hän on jäänyt hiihtelemään samoja latuja ja ainakin minulle tulee tunne, että QT:n osaaminen on jo nähty eikä kehitystä ole tapahtunut. Mutta vanhan toteamus pitää paikkansa: kun aloittaa huipulta, niin eihän sieltä ole kuin yksi tie.


Ensinnäkään elokuvassa ei ole tarinaa lähes kolmituntiseksi elokuvaksi. Puhetulva on todella uuvuttavaa ja ”The Hateful Eight” onkin ensimmäinen elokuva, jonka aikana olen torkahtanut elokuvateatterissa. Loputtomat keskustelut Lincolnin kirjeestä, venytetty vitsi ulko-ovesta, joka ei pysy kiinni jne… Jos QT olisi omasta hyperaktiivisesta olemuksestaan siirtänyt edes vähän vauhtia elokuvaansa, leikannut sen kestosta 30-45 minuuttia (ainakin), niin jännitettä riittäisi alusta loppuun: lopputulos on valitettavan tylsä. Väkivalta on äärimmilleen vietyä. Kun ”Djangossa” mässäiltiin punaniskajunttien verisillä kohtaloilla, niin nyt osansa saavat joka ainoa: aivot ammutaan toisten kasvoille, pää räjähtää olemattomiin, myrkkyä juoneet oksentavat verta lattialle ja jopa toisen hahmon päälle. Morricone oli omien sanojen mukaan kauhistunut elokuvan väkivallasta, ja kyllä minustakin hyvän maun raja ylittyy pahan kerran, varsinkin kun QT liittää väkivaltaansa huumorin. Jos kyseessä ei olisi Tarantino, kuvittelisin, että tällä yritetään vaan peitellä elokuvan muita ongelmia. Elokuvan Daisy ja mustat roolihahmot saavat kokea sekä verbaalisia että fyysisiä vastenmielisyyksiä: asia on liian itsetarkoituksellista, jotta se säilyttäisi tehonsa. Sama pätee dialogissa viljeltyihin kirosanoihin: edelleenkin olen sitä mieltä, että sana ”motherfucker” ei sovi lännenelokuvaan.


QT:lla on outo tapa paljastaa joitakin juonenkäänteitä: sen sijaan, että ne tulisivat katsojalle yllätyksenä, ohjaaja päättää tässä tapauksessa itse selostaa kertojaäänellä, miten Daisy näkee jonkun laittavan myrkkyä kahviin ja yllätysmomentti on kadonnut. Samoin käy, kun paljastetaan yhdeksäs matkaaja. Hänetkin QT tuo tarinaan mukaan tuhoten yllätysmomentin: Daisyn veli Jody (Channing Tatum) on piileskellyt kellarissa, ja ennen kuin ampuu Warrenia kulkusille, toteaa jotain sellaista kuin ”Sano hyvästit vehkeillesi”. Joku on joskus maininnut, että Tarantinolla on jalkafetissi, paljasta jalkaterää ja jalkahierontaa yms. kun on esitelty useammassa elokuvassa. Nyt mielenkiinto näyttää olevan peniksessä: ”Djangossa” eräs punaniska aikoo kuohita Djangon puukolla, ”The Hateful Eightissä” Warren laittaa kenraali Smithersin pojan (Craig Stark) kävelemään lumisessa erämaassa munasillaan, ennen kuin pakottaa tämän ottamaan itseltään poskeen (tai sitten ei, saattoi vain kertoa tarinan kenraalia ärsyttääkseen), ja lopulta Warren saa siis Jodyn pistoolista täyslastillisen perintökalleuksilleen. QT on onnistunut elokuvan rakenteessa: tässä vaiheessa tulee takauma siitä, kun neljä matkustajaa, eli Jodyn ja Daisyn rosvojoukot jäsenet saapuvat sekatavarakauppaan. Mutta tässä vaiheessa käy ilmi juonen suurin aukko: korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikös Ruth ja O.B. tehneet päätöksen mennä Minnien sekatavarakauppaan vasta tavattuaan Warrenin, joten miten Jody ja muut tiesivät, että he saapuisivat sata varmasti Minnien luo?


Elokuvan päähenkilöksi nousee lopulta rasistinen Mannix, joka lopulta lyöttäytyy erimielisyyksistä huolimatta Warrenin kanssa. Walton Gogginsin olemuksella saa helposti roiston rooleja, joten sikäli roolitus on hyvin onnistunut, kun tästä kuoriutuukin elokuvan sankari. Pahaa miestä näytellessä hän kuitenkin korostaa tulkintaansa liikaa. Goggins voisi ottaa mallia Bruce Dernistä, joka on uskottava kenraalina, joka on sattunut paikalle väärään aikaan etsiessään kadonnutta poikaansa. Ennen kaikkea Dern osaa olla pahalla päällä oikealla hetkellä. Samuel L. Jackson on parempi kuin Djangossa ja kohtaus Dernin kanssa lukeutuu elokuvan parhaimpiin hetkiin. Kurt Russell ylinäyttelee välillä todella pahasti, samoin Jennifer Jason Leigh ilveilee ilmeisesti humoristisessa tarkoituksessa aivan liikaa. Näiden vastapainona on sitten Michael Madsen, joka ei ilmeisesti enää saa rooleja kuin QT:n elokuvissa. Enkä tuota ihmettele: sama ilme ja puhetyyli roolista toiseen, pää hieman vinossa kuin Harri Kirvesniemellä hiihtoladulla aikoinaan. Jotain nostalgiaa Madsenin mukanaolossa on, sillä ”Reservoir Dogsissa” Tim Roth ja Madsen olivat yhdessä ikimuistoisessa poliisinkidutuskohtauksessa. Niin Madsenin kuin Rothinkin tilalla olisi kuitenkin voinut olla kuka tahansa tuntematon näyttelijä. Myös QT:n luottosijaisnäyttelijä Zoe Bell on saanut pienen ja aivan tarpeettoman roolin, jonka perusteella voi sanoa, että parempi kuin pysyisi vaan niissä stunthommissa: uusiseelantilainen nainen Davy Crockett -asuun pukeutuneena Wyomingissa? Justiinsa joo. No, elokuvan paras vitsi tästä kuitenkin syntyy, kun Gage kysyy, että onko nainen erikoisen aksentin perusteella Englannista. Mobray, englantilainen kun on, kommentoi asiaa brittiläisen sarkastisesti. Mutta eipähän näiden roolihahmojen puolesta kauheammin osaa jännittää. Titteli ”Kunniattomat paskiaiset” sopisi melkein tälle elokuvalle paremmin kuin sille sotaleffalle. Valkoisia roolihahmoja ei ole kuvattu ihan niin rasistisina kuin Djangossa, jossa melkeinpä kaikki valkoiset olivat paitsi rasisteja myös älyllisesti vajavaisia.


”The Hateful Eight” kilvoittelee Tarantinon heikoimpien elokuvien tittelistä, ”Death Proofin” ollessa edelleen ylivoimaisena ykkösenä. Asiaa ei voi kuin harmitella, sillä aineksia olisi ollut (taas) paljon parempaan, etenkin kun sai vihdoin ja viimein il maestron säveltämään elokuvan musiikin. Menipä QT pilaamaan leffan soundtrackinkin lisäämällä äänitteeseen tarpeettomia dialogipätkiä rikkoen Morriconen musiikin virran. Elokuvan lohduton loppuratkaisu ansaitsee kyllä kiitoksen. Kunpa QT saisi siirrettyä huikean teknisen toteutuksen ja tyylin tarinan kuljetukseen ja rytmiin ilman turhia kikkailua ja ylimääräistä sekoilua. Onko Tarantino sokaistunut jatkuvasti saamastaan ylistävästä palautteesta vai eikö kukaan uskalla kritisoida Hollywoodin kultapojan töitä? Jotain kertoo sekin, että jo ENNEN ensi-iltaa imdb:n keskiarvo oli yli kahdeksan tähteä! Elokuva vaatisi osaltani uusintakatselun rauhallisessa ympäristössä. Tv-ensi-iltaa odotellessa. Aikaisintaan...


Arvosana: **½


the_hateful_eight.jpg