Cahill – Lännen sheriffi (Cahill U.S. Marshall)

 

Pääosissa: John Wayne, George Kennedy, Gary Grimes

 

Ohjaus: Andrew V. McLaglen (1973) 103 min

 

Kun liittovaltion sheriffi J.D. Cahill (John Wayne) on jälleen kerran työtehtävissä ja poissa kotoa, tämän pojat Danny (Gary Grimes) ja Billy Joe (Clay O'Brien) päättävät hakea huomiota tai muuten vain kapinoida isäänsä vastaan. Danny on hankkiutunut selliin yhdessä kolmen rikollisen, Fraserin (George Kennedy), Strutherin (Morgan Paull) ja Brownien (Dan Vadis) kanssa. Billy Joe sytyttää ladon palamaan, ja kun sitä sammuttamaan lähteneet sheriffit poistuvat toimistosta, Billy Joe vapauttaa nelikon suorittamaan pankkiryöstöä. Sivullinen kuulee ryöstön äänet ja hälyttää sheriffi Gradyn (Walter Barnes) paikalle. Grady ammutaan ja nelikko palaa selliin, saaden täydellisen alibin. Billy Joe pakenee rahojen kanssa. Kun Cahill palaa kaupunkiin, hän saa tehtäväkseen jäljittää ryöstäjät. Hän pakottaa Dannyn rangaistukseksi mukaan ja hakee puoliverisen komanssipäällikön Lightfootin (Neville Brand) jäljittäjäksi. He löytävätkin neljä miestä, joilla on paljon rahaa mukana, ja kun miesten selitykset eivät vaikuta uskottavilta, paitsi Dannyn mielestä, Cahill pidättää heidät ja vie kaupunkiin. Sillä välin Fraser ja kumppanit ovat etsineet Billy Joen käsiinsä ja yrittävät saada selville mihin hän on piilottanut rahat, sillä ne eivät olleet sovitussa paikassa. Billy Joe pakenee, mutta saa ulkona sateessa piileskelystä keuhkokuumeen. Fraser käy tapaamassa häntä uudelleen, mutta Billy Joe ei osaa kertoa paikkaa tarkasti. Danny lupaa Fraserille, että he hakevat rahat ja tuovat ne sovittuun paikkaan. Cahill on alkanut epäillä poikien touhuja ja lähtee Lightfootin kanssa seuraamaan heitä. Rahat löytyvät hautausmaalta, mutta kun Cahill ja Lightfoot haluavat antaa pojille säikäyttävän opetuksen, nämä karkaavat ja Lightfoot murtaa säärensä pudottuaan hevosen selästä. Pojat vievät rahat hylätylle kaivokselle ja antavat osuuden muille ja päättävät palauttaa oman osuutensa pankkiin ja antautua. Fraser ei tätä hyväksy, mutta poistuu miehineen paikalta. Pojat otaksuvat kolmikon odottavan heitä matkalla, mutta Cahill ehtii heidän luokse ensin. Hän jättää heidät houkutuslinnuiksi. Homma menee kuitenkin mutkikkaaksi, kun väijytyksen seurauksena Lightfoot kuolee, Cahill jää ilman hevosta ja Fraser saa pojat kiinni.

 

Tämän John Waynen kolmanneksi viimeisen westernin nimi antaa osittain väärän kuvan elokuvasta. Siitä voisi päätellä, että kyseessä on (taas) yksi kuvaus kovapintaisesta ja jääräpäisestä lännenmiehestä. Sitä Waynen esittämä J.D. Cahill toki on, mutta toiminta sheriffinä jää, sillä kovinta taistelu ei käydä rikollisia vastaan vaan siinä, miten saada luotua suhde normaaliksi omien poikien kanssa. Tarinassa on huomattavasti syvempiä näkökulmia kuin monessa muussa Waynen viimeisistä elokuvista: vaimonsa menettänyt mies, jonka lapset muistuttavat tätä menetyksestä, minkä jälkeen hän on etääntynyt pojistaan; on ehkä jopa katsonut, ettei hänestä ole poikien kasvattajaksi. Valitettavasti ”Likaisen Harrynkin” käsikirjoituksesta vastaavat Rita ja Harry Julian Fink ovat vääntäneet asian rautalangasta eikä ohjaaja McLaglenkaan saa kaikista näyttelijöistä parasta irti. Kokonaisuutta heikentää myös paikoitellen vaatimaton toteutus: jotkut studiossa kuvatut ulkokohtaukset tuovat mieleen ”Bonanzan”, jossa lautalattia kolisee hevosten kavioiden alla näiden saapuessa Ponderosan pihaan ym. vastaavaa. Toimintakohtaukset eivät siis ole pääosassa, mikä on elokuvassa sekä vahvuus että heikkous: vahvuus siksi, ettei elokuva sitä vaadi, heikkous siksi, että McLaglenin erikoisosaaminen on suoraviivainen rymistely. Tämän vuoksi McLaglen ei saa pidettyä jännitettä yllä, vaan tarinan kerronta tuntuu tarpeettoman hitaalta. Dialogissa on herkullisia kohtia, mutta toisaalta taas kliseitä. Täydet pisteet on annettava elokuvan aloituskohtaukselle, jossa on selkeät spagettiwesternin vaikutteet, ja josta käy ilmi se, miksi suurin osa lännenelokuvien sankareista on Waynen rinnalla pelkkiä marjanpoimijoita.

 

Wayne ei ihan onnistu toistamaan ”Cowboysien” hienoa suoritusta. Osa syy on tietenkin heikompi käsikirjoitus, mutta myös heikommat näyttelijät. Niin Waynen kuin George Kennedyn kohdalla mennään automaattiohjaus päällä: Kennedyn paikoittainen ylinäyttely ei myöskään vakuuta. Onneksi tätä kompensoi Dan Vadisin rauhallisempi roiston rooli, ja jos olisin teini_ikäinen poika, niin kokisin hänen hahmonsa pelottavammaksi kuin Kennedyn. Täysin uskottavaksi ei ole saatu etenkään nuoremman, Billy Joen hahmoa, sillä hän käyttäytyy turhankin uhmakkaaksi ikäisekseen (n. 11-vuotias). Niin Clay O'Brien kuin Gary Grimeskin sortuvat paikoitellen ylinäyttelemiseen eikä heistä oikein välity isänkaipuu, minkä myötä Waynenkään todistelut huonosta isyydestään eivät kosketa. Onneksi poikia esittävät näyttelijät ovat kutakuinkin oikean ikäisiä rooleihinsa ja katumus rikosta kja syyttömien saamia hirttotuomioita kohtaan välittyy kelvollisesti. Neville Brand on puolestaan aivan väärässä roolissa: rusketusvoide ei tee miehestä vielä intiaania, ei edes puoliveristä, jos muuten käytös on kuin perusamerikkalaisella vitsailuja myöten. Muutenkaan Lightfootin ja Cahillin väliset kevyemmät kohtaukset eivät istu elokuvan kokonaisuuteen. Myös Waynen tulkinta ”Streets of Laredosta” on katsojasta riippuen hyvää tai huonoa huumoria. Joka osa-alueelle jos olisi saatu pientä petrausta, niin kyseessä olisi oikein mainio lännenelokuva.

 

Arvosana: ***

 

cahill_u.s._marshal.jpg