Murhaaja pakomatkalla (An Innocent Man colour/Sagebrush Trail b&w)

 

Pääosissa: John Wayne, Nancy Shubert, Lane Chandler

 

Ohjaus: Armand Schaefer (1933) 54 min

 

Murhasta tuomittu John Brant (John Wayne) on paennut vankilasta ja tieto paosta kulkee sanomalehtienkin välityksellä maan joka kolkkaan. Lainvalvojat epäilevät Brantin piilottelevan junassa. Brant karkaa heidän nenän alta, varastaa hevosen ja pakenee erämaahan takaa-ajajat perässään. Lopulta Brant putoaa järveen ja hänen uskotaan kuolleen. Bob Jones (Lane Chandler) auttaa miehen ylös järvestä ja vie tämän pomonsa Ed Walshin (Yakima Canutt) piilopaikkaan. Smithiksi esittäytyvä Brant on epäilyksien alainen, joten Jones aikoo todistaa hänen kelvollisuuden ryöstämällä kassakaapin Brantin kanssa. Brant jättää sekatavarakauppaan viestin, jossa selvitetään mitä on tapahtumassa ja ryöstö epäonnistuu ja Brant saa luodin nahkaansa. Toivuttuaan hänen ja muun porukan välille tulee lisää kitkaa: postivaunujen ryöstö epäonnistuu, kun joku ehtii tehdä ryöstön ensin ja epäilykset kohdistuvat Brantiin. Jones puolustaa Brantia, mutta kun Brant ihastuu sekatavarakaupan omistajan tyttäreen Sallyyn (Nancy Shubert), Jones, joka tuntee vetoa naiseen itsekin, haluaa päästä eroon Brantista. Brant on kertonut Sallylle totuuden itsestään ja saanut selville, että ainoa mies, joka voi todistaa hänen syyttömyytensä murhaan, on muuan Joseph Conlon, eli Bob Jones. Joseph alkaa katua Brantille järjestämäänsä väijytystä ja lähtee auttamaan tätä Sallyn seuratessa sheriffien kanssa.

 

Vaikka tekijät eivät yrittäisikään peitellä juonta, niin silti on typerää nimetä elokuva tyyliin ”An Innocent Man” eli ”Viaton mies”. Itse ainakin nauttisin enemmän ajatuksesta, että pakomatkalla oleva mies voisi olla yhtä hyvin murhaaja, tai paljastus suuntaan tai toiseen kestäisi ainakin mahdollisimman pitkään. Eipä silti: toiminnallisissa nykyleffoissa on palattu siihen, että kaikki tuodaan valmiina pöytään eikä katsojan tarvitse käyttää aivojaan muuhun kuin helvetillisten efekti- ja kamerakikkailujen seuraamiseen. Ja jos juonessa on joku koukku, niin sekin on tuhanteen kertaan nähty: niin laskelmoiduksi elokuvateollisuus on mennyt suurten filmistudioiden osalta. (Tämä nyt vaan tuli mieleen nähtyäni taannoin viimeisimmän ”Star Warsin”. Hieman erikoiselta tuntuu, että tässä 54 minuutin elokuvassa kerrotaan elokuvan avainhahmoista enemmän kuin lähes puolitoista tuntia pitempään kestävässä avaruusspektaakkelissa. Mutta eipä ”The Force Awakensista” tähän blogiin enempää, vaikka kirjoitettavaa riittäisikin!)

 

Juonessa olisi siis riittänyt aineksia pidempäänkin filmiin. Ainakin itseäni kiehtoi Brantin ja Conlonin välinen jännite ja siksi tarinan oikominen ennenaikaisine paljastuksine harmittaa. Paikasta ja tapahtumasta hypätään toiseen vauhdilla, mikä ei enää yllättänyt, kun näitä lyhytelokuvia on nyt tullut katsottua viime aikoina useampi: samoja elementtejä kierrätetään, ja kun näyttelijätkin ovat filmistudion kuukausipalkkalaisia, niin tuskinpa parin kuukauden päästä enää muistan, mitä minkäkin nimisessä leffassa oikein tapahtui. Sankarit ovat hyvin ihanteellisia amerikkalaiseen elämänkatsomukseen: rohkeita, oikeamielisiä ja haavoittumattomia ja roistoistakin sankarille läheisimmät osoittavat lopulta aina katumusta.

 

Joku ilkeämielinen voisi todeta, että filmipomot ovat olleet velkaa Canuttille ja siksi tämä on saanut paitsi sijaisnäyttelijän tehtävät, niin myös nimiroolin useimmissa Lone Starin tuotannoissa. Hevosen selkään ei nousta normaalisti, vaan lähes aina pitää tehdä jokin temppu, kuten voimistelusta tuttu pukkihyppy hevosen selkään yms. sinänsä näyttäviä, mutta uskottavuuden kannalta varsin utopistisia juttuja: tämän elokuvan huikeimmassa tempussa Brant on piiloutunut oksien alle ja nousee yliajavien postivaunujen kyytiin. Aika uhkarohkea suunnitelma sankarilta, kun yksikin kavion osuma olisi voinut tapaa sankarin. Sellainen positiivinen piirre tässäkin leffassa on, ettei leffan täydy päättyä kaksintaisteluun vaan pahiksetkin voivat jäädä henkiin ja päätyä vankilaan. Näyttelytyö on kokonaisuudessaan varsin puisevaa jopa b-tuotannon leffaksi eikä naisten ulkomuotoa, lähinnä hiustyyliä ole muutettu miksikään 30-luvun tyylistä. Musiikki tuntuu kiertäneen Lone Starin leffasta toiseen sellaisenaan.

 

Filmiboksin kannessa mainittava ”Six Classic Movies in Color” on vähän liikaa luvattu. Missään muotoa kyseessä ei ole klassikkoleffoja, mutta Waynen varhaistuotannosta kuitenkin ihan kelvollinen näyte, joka tuskin herättää suuria intohimoja muissa kuin Duken suurissa faneissa. Jotkut elokuvaintoilijat saattavat löytää kohtauksia ja tekniikkaa, joita on käytetty elokuvissa sittemmin: ja tässä tapauksessa puhutaan rahan puutteen aiheuttamasta kekseliäisyydestä. Boksin leffoja katsellessa on mieleen juolahtaa, että Marion Robert Morrison joutui tekemään töitä saavuttaakseen asemansa John Waynenä, yhtenä Hollywoodin suurimmista legendoista eikä saanut mitään ilmaiseksi, oli sitten miehestä mitä mieltä tahansa.

 

Arvosana: **

 

an_innocent_man.jpg