Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun)


Pääosissa: Jennifer Jones, Gregory Peck, Joseph Cotten


Ohjaus: King Vidor (1946) 129 min


Scott Chavez (Herbert Marshall) tapaa pettävän intiaanivaimonsa (Tilly Losch). Scott saa kuolemantuomion. Ennen tuomion toimeenpanoa hän lähettää tyttärensä Pearlin (Jennifer Jones) pikkuserkkunsa Laura Bellen (Lillian Gish) luokse asumaan. Pearl, joka on puoliverinen, saa osakseen nuivan vastaanoton Bellen mieheltä, senaattori Jackson McCanlesilta (Lionel Barrymore), joka tietää vaimonsa ja Scottin läheisistä väleistä menneisyydessä. Perheen pojat Jesse (Joseph Cotten) ja Lewt (Gregory Peck) ihastuvat eksoottiseen naiseen. Myös Pearl välittää pojista kovasti ja varsinkin hulttiomainen Lewt aiheuttaa Pearlissa ristiriitaisia tunteita. Kun rautatie aiotaan vetää McCanlesin maiden läpi, tämä aikoo ryhtyä aseelliseen vastarintaan. Jesse, joka on lakimies, asettuu radanrakentaja Langfordin (Otto Kruger) ja lain puolelle, minkä jälkeen McClansen ajaa Jessen pois. Jesse muuttaa Austiniin ja menee naimisiin Langfordin tyttären, Helenin (Joan Tetzel) kanssa. Lewt leikittelee Pearlin tunteilla ja kostoksi Pearl aikoo mennä naimisiin tilan palkollisen Sam Piercen (Charles Bickford) kanssa. Kun Lewt saa kuulla tästä, hän ampuu Samin ja pakenee. Laura Belle masentuu ja sairastuu vakavasti, ja ennen kuin Jesse ehtii palata takaisin, Laura Belle on kuollut. Myös Lewt palaa takaisin ja veljesten riita päättyy siihen, että Lewt ampuu Jesseä. McClansen tajuaa, että on tukenut väärää poikaa. Jessen vammat eivät ole lopulta vakavat ja Pearl lähtee etsimään Lewtia kosto mielessä. He ampuvat toisiaan ja jäävät toistensa syliin kietoutuneina kuolemaan erämaahan.


”Tuulen viemää, osa 2”. Tai näin ainakin käsikirjoittaja ja tuottaja David O. Selznick toivoi. Tämä toive ei oikein toteutunut, vaikka melodraamaa piisaa yllin kyllin. Kansa kävi teatterissa, mutta kriitikoihin se ei täysin uponnut. Jennifer Jonesille ja Selznickille elokuva oli kuitenkin siinä mielessä täysosuma, että kuvauksissa alkanut lempi johti parin Selznickin kuolemaan asti kestäneeseen avioliittoon. Rasismiteema jää höpsön rakkaustarinan varjoon eikä veljesten välinen Kain ja Abel -asetelma jaksa kantaa kovin pitkälle. Siitä huolimatta elokuvan merkityksettömät sivujuonet kiinnostavat isoa kuvaa enemmän. Juliet Jonesin sydän kiteytti asian yli kaksi tuntia lyhyemmässä ajassa: ”Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin...” Minua ei käynyt niinkään sääliksi huonosti kohdeltu Pearl, vaan Sam Pierce, joka Pearlin ja Lewtin keskinäisen pelin tuoksinassa saa surmansa täysin syyttömänä eikä Pearl edes sure hänen kuolemaansa vaan omaa kohtaloaan asiassa.


Tuotannossa ei ole säästelty ja Technicolorin myötä elokuva on maalauksellinen - disneymäinen. Varsinkin joissakin studio- ja ulkokuvauksissa kontrasti on räikeä. Kaksijakoisuus koskee muutenkin koko elokuvaa. Dimitri Tiomkinin musiikki on paikoin todella mahtipontista: jos olisi sulkenut silmänsä, niin olisi voinut kuvitella kuuntelevansa raamattuun perustuvan spektaakkelielokuvan soundtrackia. Komeiden joukkokohtausten seassa on sitten sitäkin kömpelömpiä trikkikuvia. Jones ilmehtii dramaattisesti, kun taas Peck ja Cotten ovat hänen rinnallaan kuin rautaseipään nielleitä. Ja tottahan Jonesin ilmeily palkittiin Oscar-ehdokkuudella. Sekä Jonesin että Loschin hipiät on värjätty luonnottoman näköisiksi: Pearlin äidistä välittyi kuva, että naisen juuret olisivat ennemminkin Afrikassa kuin Amerikan alkuperäisväestössä. Lopun hölmöily onkin sitten ihan oma lukunsa ja kehotankin varaamaan ämpärin istumapaikan välittömään läheisyyteen: mieluummin katselen sitten rehellistä vaaleanpunaista höttöromantiikkaa.


Elokuvan parhaat näyttelijät ovat pienissä sivurooleissa. Walter Huston näyttelee Pearlin seksuaalisuutta kahlitsevaa saarnaajaa. Harry Carey esittää Langfordin asianajajaa. Lillian Gish on loistava poikansa menettävänä äitinä: surusta tekee suuremman, että menetys on enemmän henkisellä puolella kuin sillä, että pojat ovat vaan muuttaneet pois. Peck, jonka roolihahmossa on tiettyä Jekyll & Hyde -syndroomaa, pärjää paremmin Mr. Hydena. Muutenkin on hauska nähdä näitä sankareita pahojen poikien roolissa. Yhtä kaikki, elokuvan roolihahmot ovat sellaisia, joiden kanssa en viitsisi istua iltaa. Ja tuskinpa hekään minun kanssa...


Arvosana: **


duel_in_the_sun.jpg