Särkyneen sydämen sola (Breakheart Pass)

 

Pääosissa: Charles Bronson, Ben Johnson, Richard Crenna

 

Ohjaus: Tom Gries (1975) 95 min

 

Armeijan juna pysähtyy Myrtlen asemalla. Salaista tehtävää johtava majuri Claremont (Ed Lauter) vaatii pysähdystä lyhyeksi. Aseman kuppilassa sheriffi Pearce (Ben Johnson) pidättää pahamaineisen murhaajan ja tuhopolttajan John Deakinin (Charles Bronson) ja pyytää majurilta lupaa viedä vanki junan kyydissä armeijan tukikohtaan Fort Humboldtiin. Majuri suostuu pyyntöön vastahakoisesti, kun sheriffi vakuuttaa, että asia koskee myös armeijaa. Kun kaksi sotilasta katoaa, majuri alkaa tivata matkan perimmäistä tarkoitusta. Tohtori Molyneux (David Huddleston) paljastaa, että Fort Humboldtissa riehuu kurkkumätäepidemia ja he ovat viemässä lääkkeitä ja vahvistusjoukkoja tukikohtaan. Junan kyydissä on operaatiota johtava kuvernööri Richard Fairchild (Richard Crenna), tämän kihlattu ja Fort Humboldtin komentajan, eversti Scovillen (Irv Faling) tytär Marica (Jill Ireland) ja pastori Peabody (Bill McKinney). Matka alkaa saada erikoisia piirteitä: majuri ei saa enää yhteyttä Myrtleen; majurin tietämättä, Fort Humboldt on sinne vangitun Calhounin (Robert Tessier) rosvojoukon hallitsema; tohtori löytyy kuolleena, surmattuna, väittää Deakin; veturinkuljettajan apumies putoaa kyydistä ja kuolee; sotilaiden vaunu irtautuu ja syöksyy rotkoon tappaen kaikki sotilaat. Deakin, joka on määrätty yön ajaksi pitämään veturin painetta yllä, löytää kadonneet sotilaat puukuorman alta ja laittaa kannettavalla lennättimellä salaa viestin Fort Humboldtiin: ”Sotilasvaunun irroitus epäonnistui.” Calhoun vastaa, että kun juna saapuu Särkyneen sydämen solaan, junan on pysähdyttävä sinne. Kun pastorikin katoaa, Deakin lähtee tutkimaan junaa tarkemmin ja lääkkeiden sijasta hän löytää dynamiittia ja kivääreitä, ja kuolleen pastorin. Kiväärit on tarkoitus myydä intiaaneille ja salakuljettaa Fort Humboldtiin varastoitu kulta. Kuvernööri, sheriffi ja junan omistaja O'Brien (Charles Durning) ryhtyvät etsimään Deakinia, joka on pyytänyt majurin Marican hyttiin ja paljastaa olevansa hallituksen agentti, joka jäljittää kadonneita 400 kivääriä. Majuri ja Deakin saavat junan haltuunsa ja pysäyttävät junan solaan ja poistuvat junasta. Calhoun, yhdessä intiaanijoukon kanssa, ratsastavat solaan. Majuri ja Deakin räjäyttävät raiteet. Calhoun epäilee kuvernöörin pettäneen hänet ja hyökkää joukkoineen junan kimppuun. Scoville joukkoineen ratsastaa avuksi.

 

Kun elokuva perustuu Alistair MacLeanin romaaniin, ja vielä on MacLeanin itsensä käsikirjoittama, katsoja voi odottaa viihdyttävää elokuvakokemusta, jossa logiikalla ei ole juuri väliä. ”Särkyneen sydämen sola” täyttää tämän tunnusmerkin täysin. Monimutkaiset juonikuviot ja yllätyskoukut menevät reilusti päänupin yli, jos ei ole tutustunut MacLeanin tuotantoon. Mutta herran tuotantoon tutustunut toteaa, ettei tässäkään lopulta ollut mitään yllättävää: itse asiassa juonen käänteet eivät poikkea paljonkaan sotaelokuvasta ”Kotkat kuuntelevat”, jossa kukaan ei ole sitä, miltä alkuun vaikuttaa ja uskomattomat käänteet ovat vain osa sankarin nerokasta suunnittelemaa tai tiukassa tilanteessa salamannopeasti tehtyä uuttaa suunnitelmaa, ja sankarilla on apuri soluttautuneena epäiltyjen joukkoon. ”SSS:ssä” käänteet olisi voitu toteuttaa paremminkin, peitellymmin. Esimerkkejä: 1) Charles Bronson ensiesiintyminen elokuvassa tapahtuu mahtipontisesti, joten miehen puhe ”En ole väkivaltainen mies” menettää merkityksensä miehen oletetusta henkilöllisyydestä saman tien, 2) Salakuljetukseen osallistuvat pälyilevät pahaenteisesti koko elokuvan ajan, 3) Oudot sattumat ovat vähän liiankin hyviä sattumia jne. Jos nyt vertaan tätä ”Kotkiin”, enkä tiedä miksi muiden elokuviin verratakaan, niin Bronsonin hahmo on jo liiankin kaikkivoipainen: ”Kotkissa” majuri Smith joutuu sentään hieman improvisoimaan selviytyäkseen tehtävästä, vaikka siinäkään ei ole missään vaiheessa epäselvää, etteikö tehtävä tulisi onnistumaan. Yhtä kaikki, MacLeanin tarinat ovat viihdyttäviä uskottavuuden kustannuksella eikä ohjaaja Gries ole lähtenyt soveltamaan omiaan, vaan juna puksuttaa MacLean -vaihteella eteenpäin. Oma osuutensa on Yakima Canuttin ohjaamilla stunteilla, joista tappelu junan katolla on toteutettu hyvällä tasolla, vaikka Bronsonin sijaisnäyttelijä näyttääkin enemmän Peter Sellersiltä kuin Bronsonilta. Myös Jerry Goldsmithin musiikki tukee elokuvan tyyliä hyvin. Äänisuunnittelukin on tehty taitavasti: kun veturimiehen apulainen putoaa sillan rakenteita vasten, ääniefektit saavat aikaan todella brutaalin vaikutelman luiden rikkoutumisesta.

 

Näyttelijöiltä elokuva ei vaadi mitään, sillä kivikasvoinen Bronson ei ole yhtään huonompi tai parempi kuin ”Kotkien” Richard Burton, jota nyt kuitenkin pidetään ammattitaitoisena näyttelijänä. Tällaisissa elokuvissa Bronson täyttää sankarin saappaat vallan mainiosti. Pidin hänestä jopa enemmän tässä kuin ”Huuliharppukostajassa”, jossa hän jää todella pahasti Henry Fondan varjoon. Bronson jopa ilmeilee normaalia enemmän, toki normaalia ihmistä vähemmän, yrittäen luoda hahmoaan salaperäisemmäksi, mutta kuten jo tuli mainittua, näyttelijät paljastavat itsestään enemmän kuin onnistuvat piilottamaan. Ed Lauter oli ainoa, jonka kohdalla ei heti käynyt selväksi, kenen joukoissa on seisova. Tätä olisin kaivannut muiltakin näyttelijöiltä. Bronsonin vaimo Jill Ireland on hyvin epäkiitollisessa tehtävässä: Marica Scoville on pitkään aikaan yksi turhimmista roolihahmoista, joita olen nähnyt kaikki elokuvan genret huomioon ottaen ja Ireland tuntuu tietävän sen itsekin. Intiaanejakaan ei yksilöidä mitenkään, tai sitten meni ohi, mihin heimoon Valkoinen käsi (Eddie Little Sky) miehineen kuului. Muutenkin intiaanit olisi voitu kuvata vielä enemmän syyntakeettomina kiväärien ostajina kuin mihin nyt on päädytty. (Pahin konna on tietenkin kuvernööri, eli poliitikko, joten siinä asiassa MacLean on ainakin ollut oikeassa!) Intiaaneja kohtaan kuitenkin suurin osa ihmisistä tuntee, ja tunsi jo tuolloin, sympatiaa, natseja kohtaan huomattavasti vähemmän. Toivottavasti.

 

Arvosana: ***

 

breakheart_pass.jpg