Lainsuojattomat (The Long Riders)

 

Pääosissa: James Keach, Stacy Keach, David Carradine

 

Ohjaus: Walter Hill (1980) 100 min

 

James-Younger -jengin suorittamassa pankkiryöstössä Jesse James (James Keach) haavoittuu Ed Millerin (Dennis Quaid) innostuttua ammuskelemaan turhaan. Rahanjaon yhteydessä Ed potkitaan jengistä pois. Jengi jatkaa pankki- ja postivaunuryöstöjä, joten Pinkertonin etsivätoimisto lähettää Mr. Rixleyn (James Whitmore Jr.) jahtaamaan lainsuojattomia. Jahti on muuttumassa sodaksi, kun Colen (David Carradine), Jimin (Keith Carradine) ja Bob Youngerin (Robert Carradine) nuorin veli ammutaan. Tämän jälkeen Pinkertonin miehet tappavat, vaikkakin vahingossa, Jessen ja Frankin (Stacy Keach) vasta 15-vuotiaan veljen. Jamesit, Youngerit ja Edin veli Clell Miller (Randy Quaid) kostavat, jonka jälkeen jokainen pakenee tahoilleen. Kun he palaavat yhteen, Miller tietää Minnesotan Northfieldissä olevan pankin pullollaan rahaa. Ryöstö epäonnistuu täydellisesti, kun pankkiholviin on asennettu aikalukko. Kaupunkilaiset aloittavat taistelun ryöstäjiä vastaan. Clell haavoittuu kuolettavasti, Cole ja Bob vakavasti ja Jim saa luodin leukaansa. Päästyään karkuun jengi hajaantuu Jessen ja Frankin lähtiessä takaisin kotiseudulle, Youngerien jäädessä vangeiksi. Jesse ja Frank ryhtyvät kasaamaan uutta jengiä. He saavat joukkoihinsa Rixleyn lahjomat Fordin veljekset Robertin (Nicholas Guest) ja Charlesin (Christopher Guest). Robert ampuu Jessen ja Frank antautuu sillä ehdolla, että saa haudata veljensä.

 

Walter Hillin ohjaaman elokuvan mielenkiintoisin anti on se, että tarinan veljeksiä näyttelevät oikeat veljekset, eli Jamesit = James ja Stacy Keach, Youngerit = Keith, David ja Robert Carradine, Millerit = Dennis ja Randy Quaid sekä Fordit = Christopher ja Nicholas Guest. Ensireaktio vaikutti kikkailulta, mutta ihan pätevästi veljeskatraat hommansa hoitavat ja yhdennäköisyys tuo realismin tuntua. Ajatus lähti jo 70-luvun alusta, jolloin James ja Stacy esittivät veljeksiä tv-elokuvassa, ja tämä kokemus innoitti Jamesia kirjoittamaan ensin musikaalin ja sitten elokuvakäsikirjoituksen Stacyn toimiessa rahoittajana. Kuinka paljon musikaali ja elokuva sitten muistuttavat toisiaan, sitä on vaikea sanoa. Elokuvan käsikirjoitus kuitenkin tuntuu enemmän yksittäisiltä kohtauksilta kuin yhtenäiseltä tarinalta, aivan kuin ranskalaisille viivoille olisi laitettu tärkeimmät tapahtumat James-Youngerin historiasta ja kuvattu sellaisenaan. Henkilöhahmoista ei kerrota oikeastaan yhtään mitään. Alussa sivutaan sitä, että jengi halusi hyökätä nimenomaan jenkkirahaa vastaan. Alkupuolella linjattomuus vaivaa pahiten: ensin ryöstetään, sitten mennään naisiin ja tämä toistuu pari kertaa. Northfield Minnesotan pankkiryöstöön on tartuttu hieman tarkemmin, ja verrattuna vaikka ”Ryöväreihin”, faktasta on pyritty pitämään kiinni.

 

Tekijöiden kunnianhimo on ollut korkeammalla kuin resurssit. 100 minuuttia ei riitä kertomaan näin laajaa tarinaa sortumatta melkoisiin oikopolkuihin ja silti intensiteetti on paikoin hukassa, etenkin ihmissuhde lätinöiden aikana. Jessen murhaan päädytään melkoisen tökerösti. Painotusta olisi voinut muutenkin tehdä toisella tavalla, esim. Colen ja tämän entisen naisystävän Belle Starrin (Pamela Reed) miehen (James Remar) puukkotappelu on aivan turha eikä todellakaan tuo tarinaan mitään lisäarvoa. Hillin toteutus on väkivaltainen ja verinen, mutta onneksi hän ei sorru mässäilyyn: väkivalta on rumaa ja satuttavaa aivan kuin ”Hurjassa joukossa”. Sam Peckinpahin vaikutus näkyy elokuvassa muutenkin mm. hidastettuina kohtauksina. Joissakin kohdissa Hill onnistuu siinä, toisissa ei. Minun silmiini näyttää typerältä, kun mies putoaa katolta 10 sekuntia ja siihen väliin on leikattu normaalilla nopeudella pyörivää kuvaa, jossa toinen mies ampuu kymmenen kertaa. Väkivallan rinnalla on myös hurttia huumoria, joista erityisesti jäi mieleen jengin vitsailu siitä, kun ensin Jesseä ammuttiin, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Siinä sitä on riesaa yhdelle miehelle tarpeeksi! Ry Cooderin roots-musiikki toimii hyvin eikä puske liikaa esille. Kuva on 70-luvun tyyliin vähän kylmä. Lavastuksessa ja puvustuksessa on pyritty onnistuneesti realistisuuteen.

 

Veljeksiä näyttelevät eivät kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta en kokenut heidän näyttelijätyössään mitään moitittavaa, vaikka esim. David Carradine häviää samaa roolihahmoa näytelleelle Cliff Robertsonille 10-0. James ja Stacy Keach ovat valinneet ilmeettömän linjan, Carradinet ovat hieman ilmeekkäämpiä, eikä käsikirjoitus oikeastaan anna näyttelijöille mahdollisuuksia syvempään tulkita, vaikka Jessen ja Colen välille olisi voinut rakentaa enemmän jännitettä jengin johtajuudesta. Tämä hoidetaan alta pois epäonnistuneen Northfieldin keikan jälkimainingeissa. Fordin veljekset, jotka ovat merkittävä osa Jamesin legendaa, nähdään kuvassa (muistaakseni) kolmessa kohtauksessa ja myös toinen Millerin veljeksistä (Ed) jään varsin pieneen rooliin.

 

Arvosana: **½

 

the_long_riders.jpg