Will Penny - yksinäinen

 

Pääosissa: Charlton Heston, Joan Hackett, Donald Pleasence

 

Ohjaus: Tom Gries (1967) 108 min

 

Kun karjanajo on päättymässä, karjapaimenissa alkaa itää epäilys siitä, miten he tulevat toimeen talven yli. Ikääntynyt karjapaimen Will Penny (Charlton Heston) antaa tulevan työpaikan nuoremmalleen ja lähtee yhdessä kahden muun Dutchyn (Anthony Zerbe) ja Bluen (Lee Majors) kanssa kohti karjatilaa, jossa mahdollisesti olisi työpaikka vapaana. Miesten matkanteko keskeytyy, kun heille ja saarnaaja Quintin (Donald Pleasence) perheen välille tulee kiistaa ammutusta peurasta. Yksi Quintin pojista, Romulus (Matt Clark) saa surmansa Willin toimesta ja Quint raivoaa kostoa. Dutchy on haavoittunut hässäkässä ja miehille tulee kiire saada hänet lääkäriin. Kauppa-aseman pitäjä Catron (Clifton James) ei usko Dutchyn selviytyvän ja lyö siitä Willin ja Bluen kanssa vetoa 50 dollarista. Kauppa-asemalla on myös äiti poikansa kanssa: Catherine Allen (Joan Hackett) on matkalla miehensä luo, mutta tämän palkkaama opas ei tunnu olevan tehtävien tasalla eivätkä Catherine ja Horace (Jon Gries) näytä ehtivän kotiin ennen talvea. Kun Will ja Blue ovat saaneet Dutchyn lääkäriin, Will lähtee etsimään työpaikkaa ja karjatilalla onkin paikka vapaana: työpaikan saannissa auttaa se, että Will on löytänyt yhden tilan työntekijän kuolleena ja tuo hänet takaisin. Willin tehtävä on paimentaa talven yli vuoristossa talvehtivaa karjaa. Vuoristossa olevalle asuinmökille päästyään hän huomaa sen olevan käytössä. Catherine ja Horace ovat asettuneet sinne, sillä opas on lähtenyt omille teilleen. Will antaa vastahakoisesti heidän jäädä sinne talven yli. Vuoristossa on muitakin vieraita, ja pian Will törmää Quintiin. Tämän elossa olevat pojat Rafe (Bruce Dern) ja Rufus (Gene Rutherford) pahoinpitelevät Willin, joka jää näiden tietämättä kuitenkin henkiin ja onnistuu viimeisillä voimillaan palaamaan mökkiin. Catherine hoitaa Willin kuntoon ja vähitellen heidän välillään alkaa lempi leiskua, kunnes jouluna kaikki muuttuu ja Quintit saapuvat mökille. Lopulta Willille ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää paeta karjatilalle hakemaan apua. Hänen onnekseen Blue ja ampumahaavastaan selvinnyt Dutchy ovat lähteneet etsimään häntä.

 

Ohjaamisen ohella Tom Gries on myös kirjoittanut ”Will Pennyn”. Muusta näkemästäni Griesin tuotannosta elokuva poikkeaa huomattavasti, sillä tyylilajina on melko puhdas romanttinen elokuva. En varsinaisesti kuulu kohdeyleisöön, mutta on todettava, että nimenomaan romantiikassa Gries on onnistunut: Hestonin ja Hackettin suhde on kirjoitettu hyvin aikuismaiseksi, uskottavaksi ja siirappisuus loistaa poissaolollaan. Henkilöhahmoissa on paljon samaa kuin valokuvaaja Robert Kincaidissa ja kotirouva Francesca Johnsonissa Eastwoodin ”Hiljaisissa silloissa”: yksinäinen maita ja mantuja nähnyt mies ja sekä seksuaalisesti että tunnetasolla intohimottomassa ja turhauttavassa suhteessa elävä nainen. Koska Catherinen miestä ei nähdä missään vaiheessa elokuvaa, katsoja voi toki alkaa epäillä, että onko aviomiestä edes olemassakaan. Itselleni tuli mieleen, että Catherine, tämän puheiden perusteella, saattaisi olla jopa entinen prostituoitu ja Catherine ja Horace olisivat ensimmäistä kertaa menossa tapaamaan miestä. Sen sijaan kovin uskottavalta ei tunnu, että Allenit ja Quintit osuvat juuri Willin luo ja vielä sopivaan aikaan. Kyse on jo vähän liiankin hyvästä sattumasta, etenkin Quintien osalta, kun he eivät olleet edes jahtaamassa Williä vaan ovat ihan selityksittä vuoristossa.

 

Elokuvan roolituksessa on myös toivomisen varaa. Charlton Heston vetää jälleen varsin tunteella rooliinsa, tuoden tarinaan annoksen paatoksellisuutta, kun taas Joan Hackett on huomattavasti hillitympi, mikä sopii kuvaamaan 1800-luvun lopun naista hyvin. Välillä näissä elokuvissa tuntuu, että feminismi on saavuttanut kesyttämättömät erämaat nopeammin kuin kaupungit! Heston ja Hackett tasapainottavat mukavasti toisiaan, mutta Donald Pleasencen kohdalla on menty pahasti pieleen. Pleasence on näyttelijä, jolle täytyy laittaa jarrua päälle, muuten touhu menee tahattoman huumorin puolelle. Ensinnäkin Pleasence on jo valmiiksi täydellisen psykopaatin tai muuten vaan mielenvikaisen näköinen ja toisekseen hän vielä näyttelee karkeasti yli. Kontrasti etenkin Hackettiin on aivan liian suuri: tulee vaikutelma, että Pleasence näyttelee eri elokuvassa kuin muut. Ohjaajan poika Jon Griesistä paistaa näytteleminen liikaa, mikä on lapsinäyttelijöiden, tai ainakin suurimman osan, ongelmana. Sivuosissa on nimekkäitä näyttelijöitä, mm. sivuosien kruunaamaton kuningas Ben Johnson Willin karjatilalle palkkaavana esimiehenä. Kaikki eivät ehkä pidä Hestonin tavasta näytellä suureellisesti, mutta se on mainittava, että mies kykenee muuntautumaan monen ikäiseksi hahmoksi: ”Will Pennyssäkin” hän taipuu mainiosti itseään vanhemman miehen rooliin.

 

Yksi elokuvan vahvuus on realistinen kuvaus, lavastus ja vaatetus. Tunnusmusiikki, joka myös esitetään Don Cherryn laulamana, on sillä rajalla, jääkö se mieleen ärsyttävänä korvamatona vai hienona musiikkina. Vaikka omalla tavalla pidinkin elokuvasta, etenkin Catherinen hahmosta, niin suurta tarvetta uudelleen katsomiselle ei ole. Ehkä samaistuminen Charlton Hestonin esittämään hahmoon osuu liian lähelle.

 

Arvosana: ***

 

will_penny.jpg