Sotarumpujen kuminaa (A Thunder of Drums)

 

Pääosissa: Richard Boone, George Hamilton, Luana Patten

 

Ohjaus: Joseph M. Newman (1961) 97 min

 

Luutnantti Curtis McQuade (George Hamilton) saapuu ensimmäiselle komennukselleen synnyinseutunsa varuskuntaan Fort Canbyyn, jota hänen kenraali-isänsä on aikoinaan komentanut. Varuskunnassa epäillään komanssien olevan sotapolulla ja muun muassa raiskanneen ja tappaneen lähialueiden valkoisia naisia, joten McQuaden paikallistuntemuksesta voisi olla apua. Varuskunnan komentaja kapteeni Stephen Maddocks (Richard Boone) on kuitenkin varautunut kokemattomaan luutnanttiin ja hän antaa luutnantti Porterin (Richard Chamberlain) kimppuun hyökänneiden intiaanien jäljittämisen luutnantti Greshamin (James Douglas) tehtäväksi, vaikka tämä on menossa naimisiin kihlattunsa Tracey Hamiltonin (Luana Patten) kanssa, ja joka on McQuaden entinen heila. McQuaden neuvot eivät tuota tulosta ja komanssit jäävät löytämättä. Maddocks epäilee, ettei kyse edes ole komansseista vaan apasseista. Kun intiaanit tunkeutuvat varuskuntaan, Maddoks määrää Greshamin uudelle partioretkelle. Gresham lähtee murheen murtamana, sillä hän on nähnyt McQuaden suutelevan kihlattuaan. Kun partio ei palaa määräaikana takaisin, Maddocks lähtee itse johtamaan uutta partiota ja he löytävätkin partion tapettuina. Maddocks jakaa ryhmänsä kolmeen osaan ja harhauttaa apasseiksi osoittautuvat intiaanit hyökkäämään haluamaansa paikkaan, jossa McQuade on miehineen syöttinä. Samalla McQuade saa mahdollisuuden näyttää olevansa luottamuksen arvoinen.

 

Poikamiehet ovat parhaita sotilaita. Heillä ei ole muuta menetettävää kuin yksinäisyytensä.” Tähän kapteeni Maddocksin ohjeeseen voi kiteyttää elokuvan sanoman. Elokuvassa hahmot ovat psykologisesti tavallista mielenkiintoisempia: on pöyhkeä, mittatilauspuvussa saapuva nuori luutnantti; karski komentaja, joka on oikeasti kiinnostunut sotilaidensa kohtalosta ja monen kirjava joukko muita hahmoja. Tarina kulkee kuitenkin tuttuja polkuja ja taistelukohtaukset jäävät vaisummaksi kuin mitä elokuvan nimi antaisi odottaa. Intiaanien henkilökuvaus on unohdettu tarinasta kokonaan, sillä sota- ja kuolinhuutoja lukuun ottamatta he eivät päästä suustaan mitään: heidän roolinsa on olla vain ja ainoastaan statisteina. Ei nyt ihan heti muistu mieleen intiaaniaiheista elokuvaa, jossa heille ei olisi annettu ainuttakaan nimi- tai puheroolia. Sen sijaan rooli on annettu mm. kitarasankari Duane Eddylle. Ja pakollisesta pellehahmosta vastaa, yhteistyökyvytön sotamies, jota näyttelee Charles Bronson. No, tämä ei ole elokuvan suurin puute. Mielenkiintoisia kysymyksiä ei käsitellä loppuun saakka, kuten sitä, miten sekä Tracey, Maddocks että McQuade pitävät kukin itseään pääsyyllisenä Greshamin kuolemaan. Olisiko hän hengissä, jos ei olisi nähnyt kihlattuaan toisen sylissä ja miksi kapteeni tämän tiedettyään lähettää miehen vaaralliseen tehtävään, unohtaen oman ohjeensa? Traumatisoituneen pikkutytönkin kohtalossa käsittely on ainoastaan vain vähän sinne päin. Elokuvasta jää yhdentekevä ja hengetön lopputulos, eli ei suuremmin ärsytä muttei kiinnostakaan.

 

Jos Richard Boone on oiva valinta kapteenin rooliin, hänhän ei osaa huonosti näytelläkään, niin George Hamiltonin kohdalla on menty mielestäni metsään. Hamiltonin luontainen olemus on jo niin ylimielinen, että McQuadea kohtaan tuntee vastenmielisyyttä sen sijaan, että toivoisi tämän löytävän nöyryyden itsestään. Elokuvaan on poimittu nuoria MGM:n näyttelijöitä, joista vain Hamilton ja Richard Chamberlain nousivat jonkinlaiseen tähteyteen, ja vaikkei kumpikaan kuulu lempinäyttelijöihini, niin mieluummin olisin nähnyt Chamberlainin McQuaden roolissa. Roolihahmoja on elokuvaan ängetty turhankin paljon, sillä monelle ei ole keksitty kovinkaan järkevää tekemistä, kuten Bronsonille ja Slim Pickensille, ja jo mainitsemani Duane Eddykin on varmaan vain sen takia, kun Ricky Nelsonkin esiintyi ”Rio Bravossa” ja Elvis lukuisissa elokuvissa jo tuohon mennessä. Ei sillä, etteikö Eddy olisi voinut olla näyttelijänä samaa tasoa, mutta kun roolihahmon ainoa tehtävä on soittaa sotilaiden vapaailtana kitaraa ja palveluksessa torvea, niin laskelmoidultahan tuo kuulostaa: on haluttu saada nuorta yleisöä teatteriin. No, se ei onnistunut, sillä MGM:n mukaan elokuva tuotti tappiota. Carole Wells McQuadea vamppaavana blondina on niin ikään turha hahmo. Tuntemattomampi Luana Patten pärjää paljon paremmin jo pelkästään mielenkiintoisemman roolihahmon ansiosta. Hänenkin osa jotenkin vain unohtuu loppua kohden, kunnes kaiken tragedian jälkeen, mitä sekä hänelle että ratsuväelle on tapahtunut, elokuva päättyy jotenkin luonnottoman iloisissa merkeissä. Jo pelkästään Boonen kannalta olisi toivonut, että elokuvaan olisi saatu särmää enemmän mukaan. Nyt se loistaa poissaolollaan.

 

Arvosana: **

 

a_thunder_of_drums.jpg