Kaksi kovaa lännessä (Rough Night in Jericho)


Pääosissa: Dean Martin, George Peppard, Jean Simmons


Ohjaus: Arnold Laven (1967) 104 min


Ben Hickman (John McIntire), entinen sheriffi San Diegosta saapuu Jerichon kaupunkiin yhdessä entisen apulaisensa ja nykyisen uhkapelurin Dolanin (George Peppard) kanssa. Hieman ennen kaupunkia Alex Flood (Dean Martin), Jerichon entinen sheriffi ja nykyinen mahtimies, ampuu Hickmania jalkaan. Dolan yrittää saada ampujan kiinni, mutta ei onnistu. Sillä välin kaupungissa väki aikoo hirttää sheriffi Jacen (Don Galloway) pidättämän vangin. Koska vanki on tappanut yhden Floodin miehistä, Flood pakottaa Jacen eroamaan virastaan ja nimittää uuden sheriffin (Steve Sandor) ja tuomioistuimen, joka määrää vangin hirtettäväksi saman tien. Dolan tuo Hickmanin ja Molly Langin (Jean Simmons) yhdessä omistamat postivaunut Mollyn luokse ja jättää Benin toipumaan sinne. Molly syyttää Floodia ampumisesta, mutta Dolan ei tunnu välittävän juurikaan syytöksestä, että Flood yrittää ostaa hänen yrityksestään 51%, kuten on tehnyt muidenkin kohdalla Jerichossa. Seuraavana iltana Dolan menee tapaamaan Floodia tämän saluunaan ja pelastaa hänen henkensä. Dolan palaa uudelleen seuraavana iltana ja voittaa Floodilta pienen omaisuuden. Viinanhuuruisen illan jälkeen Flood lähettää sheriffi Simmsin ja tämän apulaisen Yarbrough'n (Slim Pickens) kovistelemaan Mollya. Dolan puuttuu asiaan ja Benin toivuttua he ryhtyvät taistelemaan Floodia vastaan, haalien mukaan kaikki halukkaat mm. entisen sheriffin Jacen. Ensiksi he ajavat Floodin karjan vauhkoksi ja tämän jälkeen räjäyttävät Floodin kaivoksen ja karjatilan. Floodin miesten vetäydyttyä kaupungista, Dolan ja Ben järjestävät väijytyksen kaupunkiin. Seuranneessa taistelussa Ben haavoittuu. Flood pakenee kaupungista Dolan kannoillaan ja ratkaiseva kaksintaistelu käydään samassa paikassa, missä miehet kohtasivat ensimmäisen kerran.


Marvin H. Albert on tehnyt käsikirjoituksen oman romaaninsa, ”The Man in Blackin” pohjalta. Elokuvasovitus on paikoin varsin väkivaltainen: eräässä kohtauksessa ammutaan haulikolla metrin päästä kasvoihin ja ampumiskohtaus koostu vain yhdestä otosta. Christopher Frayling on maininnut, että ”Kourallinen dollareita” olisi ollut ensimmäinen elokuva, jossa samassa kuvassa nähdään sekä ammunta että kuolema, ilman leikkausta. Jos näin on, niin kyse on melko tuoreesta tapauksesta amerikkalaisessa tuotannossa. Elokuvassa on nähtävissä muutenkin Leonen ja italialaisen elokuvan vaikutus lännenelokuviin, mitä tulee sankarin, antisankarin, rooliin ja väkivallan kaunistelemattomuuteen: kunniallisista, puhumattakaan ritarillisista kaksintaisteluista ei ole juuri tietoakaan. Yleisilmekin on hieman likaisempi, ainakin jos verrataan sliipatuimpiin westerneihin. Tarinan juonesta tulee mieleen parikin elokuvaa, ”Laki ja väkivalta” ja ”Sormi liipaisimella”, tai oikeammin yhdistelmä näistä: on kaidalta tieltä eksynyt kaupungin puolustaja, joka hallitsee kaupunkia diktaattorin ottein ja häntä vastaan palkataan tunnettu ja kokenut asesankari. Juonesta ei tarvitse turhaan etsiä mitään omaperäisyyttä ja välillä toimintaosuudet näyttävät kömpelöiltä, lukuun ottamatta George Peppardin ja Slim Pickensin käymää nyrkkitappelua, jossa iskuja vaihdetaan kivuliaasti, mikä näkyy myös roolihahmoissa. Pätevä näyttelijätyö tekee elokuvasta katsomisen arvoisen, eikä vähiten siitä syystä, että Dean Martin näyttelee ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan konnaa.


Peppardin ja Jean Simmonsin hahmot poikkeavat tyypillistä rakastavaisista. Kellekään ei jää epäselväksi, etteikö kaksikon välillä kipinöi, mutta asiassa ei edetä itse asiaan. Erityisesti pidin siitä, että kaksikko käyttäytyy kuin aikuiset eikä ohjaajakaan ole lähtenyt viemään suhdetta teini-ikäisten koheltamisen suuntaan, mitä auttaa sekin seikka, että näyttelijät ovat käytännössä saman ikäisiä. Kännäyskohtaus (ja sitä luonnollisesti seuraava krapulakohtaus) pilaa hieman kokonaisuutta, mutta menköön se läpi tällä kertaa, vaikka moisella viskimäärällä ja juomatahdilla saattaisi olla muutakin vaivaa kuin pieni päänsärky. Peppardille olotila lienee aito, sillä hän kärsi jo tuolloin paitsi vaikeasta luonteesta, niin myös pahasta alkoholismista. Peppardille sopii paremmin rooli, jossa ei tarvitse esittää koko ajan veijarimaista kovanaamaa, mikä hänen tapauksessaan näyttää usein teennäiseltä. Simmons on jälleen kerran ilahduttavan luonnollinen. Hän sopii hyvin rooleihin, joissa nainen on itsenäinen ja vahva. Rooli ei ole yhtä hyvin kirjoitettu kuin ”Suuressa maassa”, mikä saattaisi lisätä tähden tarvetta ylinäytellä, mutta onneksi Simmons ei sitä tee. Martin on konnankin roolissa hyvin vähäeleinen, mikä riittää ihan hyvin tekemään hahmosta jonkin verran pelottavan; tosielämässä hirmutöitä suorittaneista todetaan, että ”hän oli ihan normaalia elämää elävä, jonka käytöksessä ei ollut päälle päin mitään outoa”. McIntiren tehtäväksi jää esittää isähahmoa sekä Mollylle että Dolanille, ja entinen sheriffi taitaakin olla lopulta se, joka saa Dolanin toimimaan. Pickensin rooli jää harmittavan pieneksi.


Vaikka Laven yhdistääkin kiitettävästi amerikkalaista ja eurooppalaista westerniä, niin mitään omaa kädenjälkeä siitä ei löydy eikä ”Punaisesta ratsastajasta” ole tapahtunut juurikaan edistystä.


Arvosana: **½


rough_night_in_jericho.jpg