Suuri kaksintaistelu (Il grande duello/The Grand Duel

 

Pääosissa: Lee Van Cleef, Peter O'Brien, Frank Horst

 

Ohjaus: Giancarlo Santi (1972) 92 min

 

Postivaunut joutuvat pysähtymään, sillä palkkionmetsästäjät ovat piirittäneet patriarkka Saxonin (Horst Frank) murhasta etsintäkuulutetun Philipp Wermeerin (Peter O'Brien) erääseen rakennukseen. Postivaunujen kyydissä oleva Jeffersonin entinen sheriffi Clayton (Lee Van Cleef) pyytää lupaa päästä pois juomaan vettä. Matkalla saluunaan hän antaa vinkkejä Wermeerille häntä piirittävien miesten olinpaikoista. Wermeer aloittaa pakonsa ja päätyy saluunaan, jossa Clayton pidättää hänet. Tietäen, etteivät palkkionmetsästäjät laske heitä elävänä pois, he huijaavat näitä Claytonin tuodessa kuolleen Wermeerin pihalle. Suunnitelma ei täysin onnistu, mutta Wermeer onnistuu kuitenkin pakenemaan. Hänen hevosensa kuitenkin kuolee pian ja hän nousee postivaunujen kyytiin ja Clayton ottaa hänet uudelleen vangiksi, kun he yöpyvät Silver Bellissä. Palkkionmetsästäjät piirittävät aseman ja uhkaavat tappaa kaikki. Matkustajat antautuvat ja Clayton yrittää vakuutta miehet siitä, että Wermeer on syytön ja, että hän tietää kuka oikea murhaaja on. Wermeer antautuu ja joutuu kuulusteltavaksi, kunnes Clayton pelastaa hänet jälleen kerran. Kun Clayton sanoo, ettei Wermeer ole enää vangittu, tämä lähtee suoraan Saxon Cityyn selvittämään asiat Saxonin poikien Adamin (Klaus Grünberg), Elin (Marc Mazza) ja Davidin (Horst Frank) kanssa. Kun Clayton saapuu kaupunkiin, David yrittää lahjoa Claytonin lähtemään kaupungista Wermeerin kanssa. Myöhemmin Wermeer on joutumassa hirtettäväksi, mutta Clayton sanoo tämän olevan syytön ja väittää myös Davidin tietävän, kuka murhaaja on: kun Clayton itse paljastuu patriarkan ampujaksi, hän sopii kohtaavansa veljekset seuraavana aamuna suuressa kaksintaistelussa.

 

Aiemmin kirjoittamani arvostelu tämän leffan tiimoilta on kadonnut bittitaivaaseen. Mitään vahinkoa ei ole päässyt tapahtumaan: paitsi, että ”jouduin” katsomaan elokuvan uudestaan. Varsin positiivisista arvosteluista huolimatta, onhan se mm. Quentin Tarantinon suosikkeja (käytti mm. elokuvan musiikkia ”Kill Bill vol 1:ssä”), en oikein ymmärrä elokuvan mainetta. Minusta elokuva on väsynyt, sekava ja tarinassakin on sellaisia mielettömyyksiä, ettei voi kuin huokailla. Ohjaaja Giancarlo Santi yrittää kumartaa liian moneen suuntaan, yrittäen tehdä samanaikaisesti vakavaa ja veijarimaista westerniä. Santilla ei ole kuitenkaan Leonen visiota ja rytmitajua, Corbuccin nihilismiä, ja castellarimainen akrobatiatoiminta on tässä yhteydessä vain nolostuttavaa, tahatonta huumoria. Bacalovin musiikki on yhtä huojuvaa kuin elokuvakin: aivan liian hilpeää väärissä kohdissa. Pääteema on jo monta luokkaa parempaa ja paremmin elokuvan tyyliin osuvaa musiikkia. Ernesto Gastaldin käsikirjoituksessa on vaikutteita Cleefin tähdittämästä westernistä ”Kosto odottaa”, jossa vanhempi asesankari ryhtyy suojelemaan nuorempaa miestä tekemiensä ”syntien” vuoksi. Siinä lopun yllätys on oikeasti yllätys, kun taas ”Suuren kaksintaistelun” tapahtumat ovat niin mielipuolisia, ettei käänne jaksa oikeasti kiinnostaa: siis minkä ihmeen takia Saxonit haluavat Wermeerin syylliseksi, kun veljistä David tietää oikean murhaajan ja miksei Wermeeriä päästetty päiviltä, kun siihen oli mahdollisuus? Kuulustelu- ja pahoinpitelykohtaus vesiputouksen alla on varmaan laitettu elokuvaan siksi, että se saattaa näyttää hienolta. No, eipä kuitenkaan näytä. Ja tähän päälle lyödään vielä paikoin karmea näyttelijätyö.

 

Lee Van Cleefin elokuvien taso laski dramaattisesti 70-luvulla ja tämä näkyy myös miehen näyttelemisessä, sillä paikoin vaikuttaa siltä, että Cleef on painanut westernmoodin päälle ja antanut asioiden mennä omalla painollaan. Claytonin rooli on ties mones eversti Mortimerin kaltainen rooli, eversti Mortimerin vaatteissa. Saxonin Elia ja Adamia näyttelevät Marc Mazza ja Klaus Grünberg ovat sitten jo pahempia tapauksia. Varsinkin Mazza näyttää koko ajan siltä, miltä näyttää pahasta ummetuksesta kärsivä ihminen, joka istuu pöntöllä ja yrittää puristaa suolestaan edes pienen kikkareen. Grünberg tekee esittämästään hahmosta todella vastenmielisen: avoimen homoseksuaalinen ja mielipuolinen massamurhaaja, joka kasvojen näppylöiden perusteella näyttää kärsivän vielä kupastakin, mistä voi päätellä tekijöiden kärsivän jonkinlaista homofobiaa tai -vihaa. Positiivista hänestä ja ylipäätään roolihahmojen stailauksesta: heidät on puettu valkoisiin, kun taas elokuvan sankari on pukeutunut mustiin, mikä asetelma ei ole kovin yleistä nykyäänkään, jos ei nyt aivan ainutlaatuistakaan. Wermeerin rooli näyttää jääneen Peter O'Brienin, oikealta nimeltään Alberto Dentice, ainoaksi. O'Brien on melko tyhjänpäiväinen, mutta ei kuitenkaan ylinäyttele Mazzan tai Grünbergin tavoin. Horst Frankille on annettu kaksoisrooli: eihän käsikirjoitus hänellekään juuri mitään mainittavaa tarjoa, mutta hoitaa kuitenkin työnsä ammattitaidolla. Muutamat naisroolit ovat poikkeuksellisen alikirjoitettuja, joten ne olisi voitu jättää kokonaan pois elokuvasta.

 

Amerikkalaisessa dvd-julkaisussa, (”Storm Rider”)-, on varsin nuhruinen ääni eikä kuvakaan ole kovin terävä. Kanteenkin on jostain syystä laitettu Cleefin kuva elokuvasta ”Luodin laki”. Toimintaa elokuvassa piisaa yllin kyllin, mutta pääpointtina lienee kuitenkin se, kuka patriarkan murhan oikein teki. Jonkin aikaa Santi onnistuukin vierittämään epäilyksiä Davidin suuntaan, ei itse murhaajana, vaan asia primus motorina. Tällöin salailulle olisi löytynyt jokin järkevä peruste. Nyt jää epäselväksi, miksi sekä David että Clayton pimittivät tietojaan niin pitkälle.

 

Arvosana: **

 

storm_rider.jpg