Rautahepo (The Iron Horse)

 

Pääosissa: George O'Brien, Madge Bellamy, Cyril Chadwick

 

Ohjaus: John Ford (1924) 133 (150 US versio) min

 

Yhdysvalloissa herää ajatus valtameret yhdistävästä rautatielinjasta. David Brandon sr. (James Gordon) lähtee yhdessä poikansa Davyn (Winston Miller/George O'Brien) kanssa etsimään reittiä länteen, kun taas urakoitsija Thomas Marsh (Will Walling) pitää häntä haihattelijana. Thomasin tytär Miriam (Peggy Cartwright/Madge Bellamy) on ystävystynyt Davyn kanssa ja Davy lupaa jonain päivänä palata takaisin. Kolme kuukautta myöhemmin David kertoo pojalleen, miten jonain päivänä rata menee Cheyenne Hillin kanjonin läpi. Isä ei ole kuitenkaan tätä näkemässä, sillä cheyennet hyökkäävät kaksisormisen päällikkönsä johdattamana heidän leiriin. Piiloutunut Dave näkee isänsä murhattavan. Vuodet vierivät ja 1862 sisällissota raivoaa. Thomas Marsh on saapunut Washingtoniin puhumaan presidentti Lincolnille (Charles Edward Bull) radan rakentamisen puolesta. Vaikka lobbarit vaativat hankkeen hylkäämistä ja rahojen käyttämistä sotimiseen, Lincoln muistaa, miten Brandonit lähtivät matkalleen Miriamin kyynelehtiessä ja antaa hyväksyntänsä Thomasin ja tämän vävykokelaan Jessonin (Cyril Chadwick) projektille. Alkaa ankara kilpailu siitä, kumpi rakennusporukka pääsee pidemmälle. Ankarien olosuhteiden lisäksi projektia hidastavat intiaanit, jotka eivät hyväksy rautatien rakentamista maiden läpi, ja estääkseen homman varastavat mm. palkkoja kuljettavan junan. Sitten Thomas kohtaa ongelman: edessä on Mustat vuoret, jonka läpi ei ole pääsyä ja kiertotie olisi taloudellisesti liian raskas. Hän pyytää Jessonia etsimään mahdollista oikoreittiä. Bauman (Fred Kohler), alueen rikkain maanomistaja yrittää saada radan menemään hänen maiden läpi ja hän lahjoo Jessonin epäonnistumaan tehtävässään. Thomasin ajaessa junalla miehet huomaavat intiaanien jahtaaman Pony Express -ratsastajan, joka vain vaivoin pääsee junan kyytiin. Ratsastaja on Davy Brandon. Kun tieto Thomasin ongelmasta tulee hänen tietoon, hän kertoo tietävänsä oikopolun radalle. Thomas pyytääkin häntä ja Jessonia etsimään reitin. Bauman käskee Jessonia tappamaan Davyn. Cheyenne Hillin solassa hän katkaisee köyden, jota pitkin Davy on laskeutumassa. Jesson ilmoittaa Davyn kuolleen tietämättä, että Davy jäi henkiin pudottuaan puuhun. Kun Davy lopulta palaa, Jessonin petturuus käy ilmi ja rakennus solan läpi alkaa. Bauman tekee kaikkensa estääkseen radan valmistumisen. Cheyennet hyökkäävät kaksisormisen päällikön johdolla junan kimppuun. Davy saa mahdollisuuden kostaa isänsä kuoleman. Samalla hän tajuaa, että Bauman ja kaksisorminen intiaani ovat yksi ja sama henkilö. Rakennusväki saa apua pawneelta ja he voittavat taistelun. Vuonna 1869, seitsemän vuotta ennen laskettua valmistumisaikaa rakennusryhmät kohtaavat ja viimeinen, kultainen niitti lyödään ratakiskoihin.

 

Rautahevon” valmistuessa John Ford oli jo kokenut ohjaaja, mutta tämä eeppinen western eräästä merkittävimmästä tapahtumasta Yhdysvaltain historiassa nosti hänet tunnetuksi ohjaajaksi ympäri maailman. Tarina noudattelee D.W. Griffithin ”Kansakunnan syntyä”, jossa historiallista tapahtumaa kuvataan kahden perheen näkökulmasta, ja mitä ”Näin valloitettiin villi länsi” jatkoi neljävuosikymmentä myöhemmin. Toisin kuin Griffith, Ford ei täytä elokuvaansa ristiriitaisen isänmaallisella kiihkolla, mikä tekee Griffithin elokuvasta vastenmielistä katsottavaa, vaikka elokuva muuten ansiokas onkin. ”Rautahepo” on kunnianosoitus paitsi radan (kiinalaisille) rakentajille, joita oli elokuvassa extroina, myös englantilaiselle insinöörille George Stephensonille, jota pidetään rautateiden isänä. Jostain syystä Ford väittää elokuvassaan häntä skotlantilaiseksi. Myös toinen historiallinen virhe on lipsahtanut elokuvaan: kun rakenteilla olevat radat lopulta kohtaavat, Ford kertoo välitekstissä, että kohtauksessa näkyvät junat ovat ne alkuperäiset Jupiter ja Union Pacific No. 119, jotka kohtasivat 1869. Junat oli kuitenkin romutettu jo vuonna 1910. Muuten elokuva tuntuu historiallisen tarkalta ja tekniseltä tasoltaan Fordin elokuvissahan ei ole koskaan ollut mitään valittamista. Ford käyttää kahta erilaista filtteriä erottamaan päivää ja yötä: päivällä käytössä on ruskea ja yöllä kauniin sininen filtteri.

 

Tietyt fordmaiset tunnusmerkit ovat jo nähtävissä tässä varhaisessa työssä: ”door frame”, joka tuli laajemmalle yleisölle tunnetuksi ”Etsijöistä”, on käytössä Davyn ja Baumanin tappelussa; mukana on myös joviaali, viinan menevä irlantilaismies (J. Farrell MacDonald). Irlantilaiset johtavat toista rakennusporukkaa, italialaiset toista, mutta kilpailutilanteesta huolimatta tulevat hyvin toimeen, mitä voi pitää yllättävänä, sillä näillä maahanmuuttajilla on aina ollut jännitteitä keskenään, eikä vähiten New Yorkissa. Fordin ”kotiinpäin vetämisessä” on toisaalta myös rasittavuuden maku, koska irlantilaishahmon luonne ei muuttunut miksikään, ja vaikka heitä on ollut muun muassa ratsuväessä, niin useinkaan hahmot eivät istu elokuvan luonteeseen. ”Rautahevossakin” korpraali Casey on elokuvan Jar Jar Binks ja varsinkin hammaslääkärikohtauksessa ei tunnu olevan oikein mitään järkeä elokuvan kokonaisuutta ajatellen. Tanssityttö Rubyn (Gladys Hulette) osuutta on kasvatettu niin ikään täysin turhantunteisella oikeudenkäyntiin johtavalla kapakkariehunnalla. Katsomani versio on kansainvälinen lyhyempi versio. Ehkä siinä jenkkiversiossa Rubyn hahmon taustoitusta olisi vähän enemmän. Todennäköisesti ei.

 

Ajankohtaan nähden näyttelijät eivät ilmeile teatraalisesti kuin muutamassa kohdassa, ja lähinnä lapsinäyttelijöiden osalta. Winston Miller ja suloinen Peggy Cartwright näyttävät todella paljon hahmojen aikuisnäyttelijöiltä George O'Brienilta ja Madge Bellamylta. Naisten osalta 20-luvun maskeeraus hävittää ominaispiirteet todella tehokkaasti. O'Brien ja Bellamy ovat näyttävä pari, ja vaikka heidän rakkaustarinassa on elokuvassa on varsin naiivi, O'Brien on vakuuttavampi siinä kuin toimintasankarina. O'Brien jatkoi yhteistyötä Fordin kanssa, ainakin "Ratsuväki -trilogiassa", mutta hieman pienemmissä rooleissa. Elokuvan rakkaustarina on Fordin tuotannoksi todella hyvin tehty. Baumanin yhteys kaksisormiseen cheyennepäällikköön on sitä vastoin epäuskottavasti toteutettu, koska Bauman esiintyy aina käsi taskussa. Kenellekään ei tule mieleen, että mies piilottelee jotain. Esimerkiksi hansikas olisi ollut toimivampi vaihtoehto. Sinänsä hauska, tosin tahaton, yksityiskohta on se, kun vanha David tunnistaa cheyennepäällikön heti valkoiseksi mieheksi: elokuvissahan intiaaneja esitti ainakin puherooleissa pääsääntöisesti valkonaamat. Viiksekäs Fred Kohler muistuttaa muuten huomattavasti Veikko Sinisaloa. Lincolnin osuus on elokuvan alussa on taitavasti peitetty. Jostain syystä Lincolnin rooliin löytyy jatkuvasti varsin samannäköisiä näyttelijöitä, kuten Charles Edward Bull. Lincolnin persoonallisella parralla on varmasti osuutta asiaan. Vaatimattomassa osassa vilahtaa myös rakentajien ruoan hankinnasta vastaava biisonin metsästäjä Buffalo Bill (George Waggner).

 

Fordia on joskus turhaankin syytetty intiaanivastaisista elokuvista ja ”Rautahepo” todistaa, ettei tuo pidä paikkaansa, vaikka mies hieman katuen myönsikin uransa loppuvaiheessa, ettei hänen elokuvissaan ole intiaanikysymystä käsitelty todenmukaisesti. Joka tapauksessa valkoinen mies on palkannut cheyennet estämään rautatien rakentamista, kun taas Pawneet pelastavat tilanteen. Intiaanien ymmärtämättömyys tekniikkaa kohtaan on kuvattu lämminhenkisellä kohtauksella, joka voi hyvinkin olla totta: he nimittäin yrittävät pysäyttää junan virittämällä köyden radan yli ja pitämällä köydestä kiinni. Elokuvan aiheeseen sopii myös John Fordin legendaarinen sitaatti: ”How did I get to Hollywood? By train.” Tuokaan hauska sutkautus ei olisi ollut mahdollinen, jos valtameret yhdistävää projektia ei olisi koskaan toteutettu.

 

Arvosana: ****

 

the_iron_horse.jpg