Ruutia, räminää ja rakkautta (Our Hospitality)

 

Pääosissa: Buster Keaton, Joe Roberts, Natalie Talmadge

 

Ohjaus: John G. Blystone, Buster Keaton (1923) 74 min

 

20 vuotta sen jälkeen, kun Willie McKayn (Buster Keaton) isä tapettiin McKayn ja Canfieldin perheiden vihanpidon seurauksena, Willie saa pyynnön palata kotiseudulleen lunastamaan sukunsa kotitilan. Willien täti, joka on kasvattanut poikaa tämän äidin kuoltua, varoittaa tätä sukujen välisestä riidasta, mutta tästä huolimatta Willie lähtee matkaan kulkuneuvolla, joka muistuttaa junaa. Samaan vaunuun istuu Virginia -niminen nuori nainen (Natalie Talmadge). Eriskummallisen matkan aikana kaksikko tutustuu toisiinsa. Asemalla Virginiaa on vastassa hänen isänsä Joseph Canfield (Joe Roberts) poikineen. Willie sattuu kysymään toiselta pojalta, Leeltä (Craig Ward) neuvoa McKayn tilalle. Kun tälle selviää, kuka kysyjä on, hän lähtee etsimään asetta, mutta Willie livahtaa tietämättään karkuun. Saavuttuaan perille Willie huomaa talon olevan romahtamispisteessä ja hän lähtee harmistuneena vaeltelemaan kaupungin katuja, kunnes törmää Virginiaan, joka kutsuu hänet illalliselle. Lee tunnistaa Willien, mutta Joseph kieltää tappamasta häntä talon sisällä. Willie aloittaa viivytystaistelun sisällä pysymisessä. Kun hän seuraavana päivänä poistuu talosta naiseksi pukeutuneena, Lee ja veljensä Clayton (Ralph Bushman) aloittavat armottoman ajojahdin. Myös Virginia lähtee perään, estääkseen veljiensä tappoaikeet. Monien tukalien tilanteiden jälkeen Joseph antaa lopulta Virginialle luvan mennä Willien kanssa naimisiin ja sukuviha on saatu päätökseen.

 

Liekö yhteensattuma, mutta Yle esitti Keatonin elokuvan samaan aikaan, kun ”Hatfields & McCoys” starttasi uusintakierrokselle: tuo tosielämän sukuriita on ollut innoittajana Keatonin elokuvalle. Jo riitelevien sukujen nimet viittaavat tähän, vaikkei mitään faktatietoa löytyisikään. Satiiri on paikoin varsin tummaa: kukaan ei oikein enää tiedä, mistä sukuviha on käynnistynyt ja Josephkin opettaa poikansa tappamaan McKayn sukulaisia, kun se nyt vaan on tapana. Tässä tulee taas vähän venytettyä genren rajoja, sillä eihän kyseessä mikään puhdas western(komedia) ole. Eikä sen puoleen hauskin Keatonin elokuvakaan, mutta westernkomedian puolella kuitenkin yksi hauskimmista. Yhdellä katsomiskerralla on vaikea hoksata kaikkia hauskoja yksityiskohtia, sillä niitähän suhteellisen mitäänsanomattomassa tarinassa piisaa. Esim. kun ensimmäisen kerran siirrytään New Yorkiin, niin kuvassa näkyy Grand Hotelin Y:n muotoinen risteys (maamerkki #164): vuoden 1830 maisemassa paikka on autio, vain rattaiden jäljet näkyy maassa. Spede esitti saman vitsin Leo Jokelan suulla: ”Okei! Tää New York on ehkä vielä pieni kylä, mut mä takaan et se siitä vielä turpoo". Tämän vastapainoksi sitten Stephensonin Rocket-veturi -kohtaus tuntuu turhalta ja liian pitkältä. Tuosta jää mieleen lähinnä kohtaus, jossa aasi seisoo radalla, ja kun veturinkuljettaja, jota näyttelee Buster Keatonin isä Joe, ei saa aasia hievahtamaankaan, hän siirtää rataa sen verran, jotta juna pääsee jälleen kulkemaan! Veturin osuus onkin syytä ottaa alkupalana Keatonin ”Kenraali” -elokuvaan.

 

Elokuvan juoni on vain sivuseikka sille, että Keaton pääsee esittämään huikeita akrobaattisia taitojaan. Kohtaukset on hiottu huippuunsa: nykyohjaajilla keskittymiskyky ei riittäisi moisten toteuttamiseen, vaan ne kasattaisiin kymmenistä eri kuvista. Varsinkin vesiputous ja kallionjyrkänne saavat haukkomaan henkeä. Joe Roberts koki tämän henkilökohtaisesti saatuaan sydänkohtauksen kuvausten aikana. Nitropurkeille lienee ollut käyttöä tuottajillakin, kun Keaton taiteilee yhdessä vaimonsa Natalie Talmadgen kanssa vesiputouksen armoilla. Keatonin poika Buster jr. esittää 1-vuotiasta Willie McKayta.

 

Mykkäelokuvakauden mestareista juuri Buster Keatonin tarinat tuntuvat toimivan paremmin lyhytelokuvina, vaikka eihän nämä pidemmätkään ole pituuksilla pilattu: varsinkin ”Asuntopulan aikana” on sellaista ilotulistusta, että siitä on vaikea paremmaksi pistää. Vaikka 1920-luvun maailmankuva tuntuukin hieman naiivilta, niin Keatonin ja kumppaneiden elokuvat kestävät aikaa yllättävän hyvin.

 

Arvosana: ****

 

our_hospitality.jpg