Jonah Hex

 

Pääosissa: Josh Brolin, Megan Fox, John Malkovich

 

Ohjaus: Jimmy Hayward (2010) 81 min

 

Jonah Hex (Josh Brolin) estää sisällissodan aikana Quentin Turnballia (John Malkovich) polttamasta sairaalan. Samalla hän tappaa Quentinin pojan Jebin (Jeffrey Dean Morgan). Tämän vuoksi Quentin kostaa Jonahille polttamalla tämän talon ja tappaen hänen vaimonsa ja lapsensa. Jonahin hän jättää ristille kuolemaan, mitä ennen hän on polttomerkinnyt Jonahin naaman QT-merkillä. Crow -heimo pelastaa hänet ja poppamiehet hoitavat hänet kuntoon. Jonahista tulee pelätty palkkionmetsästäjä. Kun eräänä päivänä viimeisintä aseteknologiaa kuljettanut juna ryöstetään, presidenttiä Grantia (Aidan Quinn) kehotetaan palkkamaan Jonah etsimään syylliset, sillä ryöstäjäksi epäillään Quentin Turnballia, jonka on väitetty kuolleen tulipalossa. Jonahia ei tarvitse kahta kertaa suostutella ja hän lähtee veriselle kostoretkelle ja saa mukaansa Lilith -nimisen prostituoidun (Megan Fox). Yhdessä he saavat selville, että Turnbull aikoo tuhota superaseellaan Washingtonin, jossa presidentti Grant on pitämässä itsenäisyyspäivän puhetta.

 

Kaikissa lukemissani arvosteluissa ”Jonah Hex” haukuttiin suorastaan maan rakoon, joten odotukset eivät olleet mitenkään korkealla. No, alkuunhan ihmettelin, että eihän tämä nyt niin huono ole, mutta noin puolen tunnin jälkeen todellisuus iski silmille ja meno muuttui sellaiseksi humpaksi, että piti oikein taistella, että näinkin lyhyen elokuvan jaksoi loppuun saakka katsoa. ”Jonah Hexissä” on kaikki ne elementit, joita inhoan nykyajan toimintaleffoissa: nopeaa leikkausta ja hidastettuja kohtauksia vuorotellen, roolihahmot ovat pelkkiä karikatyyrejä, yhdistetty rock– ja orkesterimusiikki, joka on tuhanteen kertaan kuultua tämän kaltaisissa elokuvissa. Yksinkertainen juoni hukkuu visuaalisen näyttävyyden alle. Hayward ei kuitenkaan ole Robert Rodriguez, joten kaiken kohelluksen jäljiltä on taas vaikea saada selvää, kuka lyö ja ketä. Jos ”Once Upon a Time in Mexicossa” Rodriguezilta oli jo lähteä mopo käsistä, niin Haywardilta kyseinen kulkuneuvo on karannut jo pahasti metsähallituksen puolelle.

 

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, ja ilmeisen tietoisilla lainauksilla spagettiwesterneistä: Jonahin perhe tapetaan hänen silmien edessä = El Indio tappaa hänet kavaltaneen miehen vaimon ja lapsen (”Vain muutaman dollarin tähden”); Jonah antaa korruptoituneen sheriffin virkamerkin ensimmäisellä vastaantulijalle = Monco tekee saman; kun Jonah tuo metsästämänsä miehet kaupunkiin, hänen varustesalkustaan löytyy varsin mielenkiintoiset aseet = eversti Mortimerilla asekokoelmat samanlaisessa kantolaukussa, myös Sartanan tuliaseet tulevat mieleen; elokuvan pahis lavastaa kuolemansa tulipalon yhteydessä (”Luoja armahtaa, minä en”). Tämän pidemmälle tekijöiden kyvyt eivät ole sitten enää riittäneetkään. En lähtökohtaisesti vastusta elokuvassa olevia yliluonnollisia asioita, kuten sitä, että Jonah Hex pystyy keskustelemaan kuolleiden kanssa, mutta Hayward ja käsikirjoitustiimi ei ole osannut lopettaa ajoissa. Joku tolkku pitäisi tällaisissakin elokuvissa olla, tai joku, joka älyäisi painaa vähän jarrua pahimpien ylilyöntien kohdalla. Mielikuvituksellisesta tarinasta puuttuu täysin mielikuvitus!

 

Sääliksi käy montaa hyvää näyttelijää, Michael Fassbenderia etunenässä, sillä näillä ei ole kerrassaan mitään annettavaa elokuvalle. Turnballin apuria, psykopaattista irkkurikollista näyttelevä Fassbender muistuttaa ulkoisesti Malcolm McDowellia ”Kellopeliappelsiinissa”. Näiden elokuvien mainitseminen samassa artikkelissa alkaa lähennellä jo rikosta, joten se siitä. Aidan Quinn onnistuu tekemään ainoan ”normaalin” näyttelijäsuorituksen muiden ollessa vain sätkynukkeja, joita ohjailee henkilö, jolla on viisi peukaloa kummassakin kädessä. Jotain kertoo sekin, että tyhjänpäiväinen, vaikkakin seksikäs Megan Fox ei häviä ”näyttelijätyöllään” yhtään nimekkäimmille kollegoilleen. Ilmeisesti tekijät ovat halunneet uskotella meille rotannäköisille miehille, että mekin voimme saada tuollaisen hottiksen kainaloomme. RIGHT-O! Pitää myös ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut John Malkovichille, joka teki todella hyytävän ja mielenkiintoisen tulkinnan psykopaattisesta tappajasta elokuvassa ”Tulilinjalla”, jossa Mitch Learya pystyi jopa ymmärtämään. Nykyään hänellä on samat maneerit jokaisessa roolissaan. Ja miten hän ylipäätään suostuu tällaisiin elokuviin.

 

En ole lukenut sarjakuvaa, johon elokuva perustuu, ja tutustuin koko hahmoon vasta nyt ensimmäisen kerran, mutta en oikein usko sen tekevän oikeutta alkuperäisteokselle. Potentiaaliahan hahmossa olisi vaikka millä mitalla, mutta jotenkin tuntuu siltä, kun sarjakuviin perustuvilla elokuvilla on/oli buumi, niin niitä tehtiin liukuhihnatuotantona ja tässä on tulos. Elokuvaa ei voi oikein suositella muille kuin keskittymiskyvyn puutteesta kärsiville. Tekijöiden olisi ollut syytä katsoa muutama kymmenen tuntia lisää spagettiwesternejä, poimia sieltä mehukkaimmat palat ja kasata niistä elokuva. Tätä metodiahan on Led Zeppelin käyttänyt musiikkipuolella varsin onnistuneesti.

 

Arvosana: *½

 

jonah_hex.jpg