Ryövärit (The Great Northfield Minnesota Raid)

 

Pääosissa: Cliff Robertson, Robert Duvall, Luke Askew

 

Ohjaus: Philip Kaufman (1972) 88 min

 

James-Younger -jengi on saamassa armahduksen Missourin osavaltiolta. Armahdus osoittautuu huijaukseksi ja Pinkertonin miehet lähtevät jahtaamaan jengin jäseniä. Cole Younger (Cliff Robertson) haavoittuu olkapäähän ja hänen veljensä Bob (Matt Clark) ja Jim (Luke Askew) vievät hänet toipumaan shamaanin luo. Sillä välin Jesse James (Robert Duvall) päättää lähteä veljensä Frankin (John Pearce) kanssa ryöstöretkelle pohjoiseen, sillä hän luulee Colen kuolleen. Cole, joka on tietämätön osavaltion petoksesta, lähtee toivuttuaan estämään Jessen ryöstöretkeä. Veljet ottavat mukaansa Charley Pittsin (Wayne Sutherlin) ja rikollisen elämän taakseen jäätäneen Clell Millerin (R.G. Armstrong). Matkan aikana Colelle käy selväksi, ettei mitään armahdusta ole tiedossa ja hän päättää ryöstää pohjoisen suurimman pankin, Minnesotan Northfieldissä. Ainoa ongelma on, että pankkiiri kertoo pankin kassaholvin olevan tyhjä: ihmiset eivät usko rahojaan pankin haltuun. Cole tekee pankkiirin kanssa sopimuksen, ja Cole houkuttelee ihmiset tuomaan omaisuutensa pankkiin. Ennen ryöstöä, kaupunkiin saapuu myös Jamesin veljekset tovereineen. Ryöstö kuitenkin epäonnistuu ja Bob haavoittuu vakavasti. Miehet vetäytyvät maatilalle, jolla Jesse on aikaisemmin käynyt. Etsintäpartio lähtee heidän peräänsä, johtajanaan kauppias Allen (Dana Elcar). Partio tappaa syyttömiä ennen kuin saa johtolangan karkureiden piilopaikasta. Maatilan emäntä (Madeleine Taylor Holmes) lähtee hakemaan lääkäriä hoitamaan Bobin vammoja ja Jamesin veljekset lähtevät saattamaan häntä. Allenin miehet aloittavat tulitaistelun ja talossa olevat jäävät alakynteen, Colen saadessa 11 luodiniskua kehoonsa. Jesse ja Frank ovat tappaneet emännän ja pakenevat takaisin kotiseudulleen. Eloonjääneet tuomitaan pitkiin vankeustuomioihin.

 

Jos mainoslauseessa elokuvan kerrotaan olevan realistinen kuvaus siitä, miten oikeasti on käynyt, niin harvoin se sitä on. Näin ainakin omien kokemusten mukaan, eikä ”Ryövärit” ole siihen poikkeus. Pohjana on James-Younger -jengin epäonnistunut pankkiryöstö, joka johti Youngerin vangitsemiseen. Sitä kai kutsutaan taiteelliseksi vapaudeksi, kun totuutta muutetaan dramaturgisesti mielenkiintoisemmaksi. Minusta autenttinen tarina olisi ollut ihan tarpeeksi mielenkiintoinen ilman muuntelua. Ongelma ei ”Ryöstäjien” kohdalla ole epätodenmukaisuus vaan se, että myös käsikirjoituksesta vastannut Philip Kaufman ei oikein tiedä, mihin suuntaan tarinaansa kuljettaa. Sen lisäksi Kaufman keskittyy epäolennaiseen eikä vie joitakin mielenkiintoisia sivujuonia loppuun asti. Yksi esimerkki on Cole Youngerin ja Jesse Jamesin kilpailu siitä, kumpi on pomo. Younger tuntee katkeruutta, kun Jesseä kutsutaan mieheksi, joka keksi pankkiryöstön. Tämä käsitellään yhdessä lauseessa ja sen jälkeen pyyhkäistään pois pöydältä. Ja toinen: miesten viha Unionia vastaan olisi voinut tulla vahvemminkin esille, sillä yksi syy kyseisen pankin ryöstöön oli se, että sillä oli vahvat kytkökset sisällissodan voittaneeseen osapuoleen. Kun elokuvalla on kestoa vain vajaat 90 minuuttia, niin tuntuu kovin turhalta käyttää viisi minuuttia baseball-otteluun, joka päättyy tietenkin nujakointiin, kunhan pallo on ensin lentänyt lehmänpaskaan ynnä muuta ”hauskaa”. Kaufman kuvaa jostain syystä tarinan hahmot keskimääräistä tyhmempinä, tai ainakin sellaisen kuvan sain hahmoista. Epäonnisen ryöstöretken syykin on vain ja ainoastaan tarinan Colessa, kun taas Jessen oma huolimattomuus tai ylimielisyys johtaa takaa-ajajat karkureiden jäljille. Jälleen kerran ei voi kuin ihmetellä, että miten noin amatöörimäisesti käyttäytyvät ryövärit ovat muka onnistuneet luomaan terroria. Colen pakkomielle moderniin tekniikkaan, joka siis pilaa pankkiryöstön, ei oikein käynyt missään vaiheessa ilmi. Sekin ihmetyttää, miksi Cole opettaa kaupungin asukasta ampumaan, kun kerran on aikeissa ryöstää Northfieldin pankin.

 

Onneksi Youngerin porukka on pääosin hyvin roolitettu. He ovat myös suuremmassa roolissa kuin Jamesin veljekset tovereineen. Ilman Cliff Robertsonia elokuva olisi heikompi. Siinä missä Duvallin maneerit käyvät välillä hermoille, karismaattisen Robertsonin ei tarvitse näytellä, vaan eleet tulevat luonnostaan uskottavalla tavalla. Luke Askew on mykkä, ylähuulensa menettänyt hylkiö veli. Todellisuudessa Jim Younger haavoittui leukaan vasta ryöstön yhteydessä. Matt Clark sen sijaan sortuu hieman ylinäyttelemiseen, Dana Elcarin näytellessä täsmälleen sitä samaa roolia kuin vaikkapa ”Puhalluksessa” tai ”Ihmemiehessä”.

 

Kaufman on loihtinut elokuvaansa realistiselta näyttävän miljöön. Realistisuus koskee myös roolihahmojen ulkonäköä: naisia ei ole meikattu räikeillä maskeilla, ja miesten olemuksista välittyvän hien, lian, piipputupakan ja hevosten hajun voi melkein tuntea sieraimissaan. Varsinkin Colen miehineen näyttää tyliikkäiltä nuhjuisissa dustereissaan. Elokuvan naiskuva on mielenkiintoinen: vanhaa maatilan emäntää lukuun ottamatta naisroolit ovat prostituoituja. Tätä elokuvaa ei ainakaan voi moittia turhista naisrooleista ja väkisin mukaan väännetyistä rakkauskuvioista. Elokuvan ääniraidalla soi pelkistetty musiikki, slidekitaralla soitettu juurimusiikki, mikä sopii elokuvan visuaaliseen ilmeeseen vallan mainiosti. Inger Stratton laulaa bordellissa vanhan ruotsalaisen kansanlaulun ”Vårvindar friska”. Ja jos joku ei tunnista laulua, niin tässä se norjalaisen sopraano Sissel Kyrkjebøn esittämänä.

 

Ryövärien” arvon voisi suhteuttaa aivan toiseen elokuvaan: Kaufmanin mielikuvitus laukkasi vajaa 10 vuotta myöhemmin monin verroin paremmin, kun hän kirjoitti yhdessä George Lucasin kanssa mestariteoksen ”Kadonneen aarteen metsästäjät”.

 

Arvosana: **½

 

the_great_northfield_minnesota_raid.jpg