Kuoleman asema (Comanche Station)


Pääosissa: Randolph Scott, Nancy Gates, Claude Akins


Ohjaus: Budd Boetticher (1960) 74 min


Jeffrey Cody (Randolph Scott) etsii komanssien kaappaamia valkoisia naisia. Hän ostaa mm. kankailla ja kiväärillä Nancy Lowen (Nancy Gates), josta aviomies (Dyke Johnson) on luvannut 5000 dollarin palkkion. Cody ei ole palkkiosta tietoinen, ennen kuin Komanssi-asemalla tapaamansa rikollinen Ben Lane (Claude Akins) paljastaa asian. Myös Ben ja hänen apurinsa Frank (Skip Homeier) ja Dobie (Richard Rust) ovat palkkion perässä: he eivät vaan aio palauttaa Nancya elävänä, koska palkkio on luvassa, vaikka tämä löytyisi kuolleena, ja kuolleen kanssa on helpompi päästä pakoon intiaaneja. Ben ihmettelee myös, miksi aviomies ei ole itse lähtenyt etsimään vaimoaan. Dobie, joka tykästyy Codyn tapaan toimia, alkaa olla asiasta eri mieltä Benin ja Frankin kanssa eikä halua Nancyn tulevan tapetuksi. Cody tekee selväksi, ettei hän halua Beniä seuraansa, koska heillä on erimielisyyksiä sisällissodan jälkeisestä oikeudenkäynnistä, jossa Cody todisti Beniä vastaan. Komanssit lähestyvät karkulaisia ja Frank saa surmansa. Nelikko jatkaa pakoaan ja lopulta Ben pelastaa Codyn hengen komanssien hyökkäykseltä. Pian Benin suunnitelma käy ilmi ja Cody lähete Nancyn kanssa eri teille. Ben aikoo järjestää heille väijytyksen: Dobie ei halua olla osallisena siihen ja jättää Benin itsekseen, jolloin tämä ampuu hänet. Kun Cody näkee Dobien raahautumassa hevosen perässä, tietää hän, että hänen on kohdattava Ben ennen kuin pystyy saattamaan Nancyn turvallisesti kotiin.


Scott/Boetticher yhteistyön viimeinen osa kulkee hyvin tuttuja latuja, jopa siinä määrin, että homma maistuu hieman eilisen päivän ruoalle. Randolph Scott on jälleen kerran vaimonsa menettänyt sankari: tällä kertaa vaimo on komanssien kaappaama ja oletettavasti kuollut, mutta hän ei suostu sitä hyväksymään vaan jatkaa etsintää vielä kymmenen vuoden jälkeenkin. Ja pettymys on suuri, kun löytynyt nainen ei olekaan hänen vaimonsa. Kovastihan juoni tuo mieleen ”Etsijät”, huomattavasti vaan pienemmässä mittakaavassa. Hahmoissa riittää kuitenkin mielenkiintoa ja toiminta on Boetticherin tapaan sujuvaa. Kipeitäkään aiheita ei jätetä sivuuttamatta: Nancy pelkää, mahtaako hänen miehensä olla enää kiinnostunut hänestä vankeutensa jälkeen. Rivien välistä voi tulkita, että nainen on tullut raiskatuksi useampaan kertaan. Monen muun elokuvansa tavoin, Boetticher vie loppuratkaisunsa kallioiseen erämaahan, ja kuvastaahan se tarinan karuutta. Intiaanihahmoja ei luonnollisestikaan inhimillistetä mitenkään: heidän motiivejaan ei selitetä ja muutenkin touhusta paistaa ”annetaan punanahoille isän kädestä” -mentaliteetti. Taitavana tarinankertojana Boetticher ei anna sen kuitenkaan haitata. Kyse on samasta asiasta, kun John Sturges onnistui kuvaamaan saksalaissotilaat siten, että katsoja toivoo näiden onnistuvan tehtävässään elokuvassa ”Kotka on laskeutunut”.


Scott suoriutuu roolistaan rutiinilla, kuten jo mainitsin roolihahmojen samankaltaisuudesta. Myös Claude Akins esittää roolinsa yhtä takuuvarmasti kuin Richard Boone. Tuntuu itsensä toistolta, mutta näissä elokuvissa on ymmärretty, ettei pahiksen roolia tarvitse vetää yli. Suurin osa katsojista ymmärtää kyllä, kuka on tarinan paha poika ilman liiallista meuhkaamistakin. Skip Homeier rooli jää hahmoista etäisimmäksi. Dobie oli ainakin itselleni se mielenkiintoisin hahmo: koko ikänsä pikkurikollisena ollut nuorukainen puntaroi elämäänsä ja onko tämä sitä, mitä hän haluaa tehdä loppuikänsä; kuikuilla olkansa yli peläten, milloin joku toimittaa hänen hirteen. Richard Rust vakuuttaa roolissaan. Boetticherin elokuvissa tuntuu olevan poikkeuksetta hyviä näyttelijöitä: johtuuko se sitten siitä, ettei puutu näyttelijöiden työhön vai päinvastoin? Ainoa puute on naisroolien avuttomuus: heidän tehtävänään on lähinnä olla vain suojeltuina ja kauniina, mikä tietysti on genren ominaispiirre, sen verta miehisistä elokuvista on yleensä kyse. Minulle täysin tuntematon Nancy Gates on ihan yhtä pätevä kuin nimekkäämmät näyttelijäsisaret Boetticherin muissa elokuvissa. Psykologisesti olisi mielenkiintoista tietää, miksi Nancy oli aluksi niin vihoissaan siitä, että hänet pelastettiin palkkion vuoksi, tai näin hän ainakin uskoi. Luulisi, että tuossa vaiheessa on onnellinen, kun on päässyt ”omiensa” seuraan. Ja onneksi aviomiehen käytökseen saadaan selvyys, vaikka jotain sen tapaista saattoi odottaakin. Se tuo myös pienen mausteen Nancyn muuten vaatimattomaan rooliin.


Mukavahan tämmöisiä elokuvia on katsoa, kun tietää tasan tarkaan mitä rahalla saa: ei tarvitse pettyä, jos ei ihan kaikista suurinta nautintoakaan saa. Vaikka kyseessä on käytännössä 50-luvun elokuva, niin jonkinmoisen realistisuuden nimissä Nancy Gates voisi olla vähemmän meikattuna, koska hahmonsa on viettänyt pitkät ajat ”jumalan selän takana”. Miten elokuvan nimi sitten liittyy itse elokuvaan? Kovin suurta roolia tuolla asemalla ei elokuvassa ainakaan ole.


Arvosana: ***


comanche_station.jpg