Viva Mexico! (Emiliano Zapata)

 

Pääosissa: Antonio Aguilar, Mario Almada, Jorge Arvizu

 

Ohjaus: Felipe Cazals (1970) 93 min

 

1908. Maanviljelijöiden tukalat olot saavat Emiliano Zapatan (Antoinio Aguilar) yhdessä veljensä Eufemion (Mario Almada) kanssa nousemaan kapinaan presidentti Porfirio Diazia vastaan. Maanviljelijöistä koostuva armeija auttaa Francisco I. Maderoa (Jorge Arvizu) nousemaan presidentiksi, vaikka Maderon ja Zapatan keinot vallankumouksen saavuttamiseksi täysi täsmääkään. Maderon lupaamat myönnytykset maanviljelijöille, lähinnä maan antaminen näiden haltuun, ei toteudu Zapatan haluamalla tavalla, joten hän kasaa armeijan kokoon uudelleen. Vastaan tulee kuitenkin uusi vihollinen, kun Madero tapetaan hämärissä olosuhteissa ja kenraali Huerta nousee presidentiksi: tämä hyökkää intiaaniväestöä vastaan, mikä vain kasvattaa Zapatan armeijaa ja pohjoisessakin nousee kapinaliike Pancho Villan johdolla. Zapata ei tosin voi luottaa keneenkään, sillä hänen lähimpiä miehiä yritetään lahjoa ja vain köyhät maanviljelijät ovat lojaaleja hänelle. Alkoholisoitunut Eufemio menettää järkensä ja tulee tapetuksi Sidronio Camachon toimesta. Peläten Emilianon kostoa, Camacho vaihtaa puolta. Vuonna 1919 eversti Jesús Guajardo (Enrique Lucero) aikoo loikata Zapatan puolelle ja hyvän tahdon osoituksena antaa tälle hevosen nimeltä ”Golden Aces”. Guajardo ja Zapata lupaavat tavata kahdestaan varhain eräänä aamuna. Zapata ratsastaa kaupunkiin, johon Guajardo on järjestänyt väijytyksen, jonka seurauksena Zapata surmataan ja asetetaan kaiken kansan nähtäville, opetukseksi muille kapinoiville.

 

Heti alkuun on todettava, että katsomani englanninkielinen versio on lähes puoli tuntia lyhyempi kuin imdb:n kertoma kesto, mikä on taatusti osaltaan vaikuttanut elokuvan eheyteen. Valitettavasti ei ollut saatavilla espanjankielistä versiota, jossa olisi ollut edes englannin tekstitys. Joten sitä odotellessa tyydyttävä tähän VHS-versioon. Elämäkertaelokuvien ongelma on, että tarina hyppii tapahtumasta toiseen ilman kunnollista draaman kaarta. ”Viva Mexico!”, joka on hyvin uskollinen historialle, kärsii myös tästä ongelmasta. Välillä on todella vaikea hahmottaa, missä vaiheessa historiaa mennään: onneksi tekijät ovat helpottaneet asiaa perusratkaisulla, eli laittamalla vuosiluvut ruudulle. Myös roolihenkilöitä on vaikea erottaa toisistaan, kun liki pitäen kaikilla on leveäreunaiset sombrerot päissään, jotka varjostavat puolta naama ja sitä loppua peittää tuuhea viiksikarvoitus. Eivätkä nuo meksikolaisnäyttelijät ole laisinkaan tuttuja Antonio Aguilaria lukuun ottamatta.

 

Elokuvaan on poimittu ne tärkeimmät tapahtumat vallankumouksen ajalta, kun taas Zapatan vaimo (perhe) on mukana lähinnä sen vuoksi, että halutaan muistuttaa, että olihan sillä vaimokin, ja ainakin yksi poika. Zapata vetäytyy toisinaan vaimonsa luokse, mutta mitään lisäarvoa kohtaukset eivät elokuvaan tuo. Ehkä sen verran, että Zapata vaikuttaa olleen yhtä surullinen ja yksinäinen kotioloissaankin kuin vallankumousjohtajana. Onneksi psykologinen puoli toimii sitten paremmin ja Zapatan henkilöstä on rakennettu mielenkiintoinen hahmo: Zapatalle on tärkeä tehdä selväksi, mikä ero on tavallisella bandiitilla ja vallankumoustaistelijalla. Samalla hän kuitenkin unohtaa omat opetuksensa, jopa tietoisesti: ”Tarkoitus pyhittää keinot” on ollut hänenkin mottonsa eikä sitä pelätä tuoda julki. Zapata totesi Madurolle:Jos kansa ei voittanut oikeuksiaan ollessaan aseissa, he eivät saavuttaisi mitään ilman aseita ja avuttomina” (lähde: Wikipedia) Tulkinnasta saa käsityksen, että Zapata saattoi jopa hieman pelkää itseään: sitä, että hän muuttuisi sellaiseksi, joita vastaan taisteli. Aguilar, joka on ollut yhtenä käsikirjoittajista, on tiettävästi pitänyt Zapataa suurena esikuvanaan, mutta ei ole halunnut nostaa häntä palvotuksi johtajaksi vaan pitänyt tämän virheitä tekevänä ihmisenä, pois lukien elokuvan loppuratkaisu, jossa hänestä annetaan kuva messiaanisena hahmona, joka hyvästelee nukkuvat poikansa ja vaimonsa, aivan kuin tietäen menevänsä kohtaamaan kuoleman.

 

Elokuva keskittyy Zapataan siinä määrin, että muut roolit unohtuvat helposti. Tässä tapauksessa se ei hirveästi haittaa, sillä Aguilar on niin vaikuttava kantaakseen roolillaan elokuvaa eteenpäin ja voi hyvin uskoa, että niin monet seurasivat tuota karismaattista johtajaa. Poiketen italowesterneistä, näyttelijät eivät ylitulkitse. Aguilar on asiallisen jämäkkä, mutta tulkitsee erinomaisesti myös vallankumousjohtajan toista puolta, jossa taisteluihin ei mennä hurmoshengessä torven soiden, kantaen sitä tuskaa, kun on viime kädessä vastuussa sadoista ja uusista sadoista ihmishengistä. Elokuvaa ei ole myöskään amerikkalaiseen tapaan yliromantisoitu: vallankumous on verinen ja ruma myös valkokankaalla eikä tarpeetonta ”Viva revolucion!”, ”Viva Zapata!” tai ”Viva Mexico!” -huutoja huudeta joka taistelussa tai teloituksessa. Sen sijaan viittaus Troijan hevoseen tuntuu tarpeettomalta: kun Guajardo lahjoittaa hevosen Zapatalle, niin harvassa taitaa olla ne katsojat, joiden päässä ei kuulu sanontaEi ole lahjahevosen suuhun katsomista”, vaikka tuommoinen hevoslahja olisi todellisuudessa annettukin. Elokuvassa pitäisi esiintyä Pancho Villakin (David Reynoso), mutta tästä tynkäversiosta hänen osuudet on leikattu pois.

 

Viva Mexico!” häviää yllättävän vähän, ellei ollenkaan, amerikkalaisille suurtuotannoille tai nykyajan CGI-kuville. Joukkokohtauksiin on saatu tunnetta, voimaa ja autenttisuutta verrattuna tietokoneella kasattuihin joukkokohtauksiin, joissa yksilöt hukkuvat massaan. Englanninkielinen dubbaus vei ainakin minulla vähän keskittymistä muualle, sillä Aguilarin dubbaajana on ollut mm. Gian Maria Volontea Sergio Leonen elokuvissa dubannut Paul Frees. Se voitaneen antaa anteeksi, että elokuvan Zapata on varsin isokokoinen, mitä mies ei todellisuudessa ollut. Elokuva on kuitenkin suunnattu ennen kaikkea Meksikon kansalla osoittamaan, ettei vallankumouksesta ole tullut valmista vielä tänä päivänäkään.

 

Arvosana: ***

 

emiliano_zapata.jpg