Charro!

 

Pääosissa: Elvis Presley, Victor French, Ina Balin

 

Ohjaus: Charles Marquis Warren (1969) 98 min

 

Jess Wade (Elvis Presley) saa nimettömältä naiselta kutsun tulla tapaamaan meksikolaiseen saluunaan. Jessillä on aavistuksensa, kuka kutsun takana on. Hän on kuitenkin väärässä: kutsun on lähettänyt Kutsun takana on Jessin entinen rikollistoveri Vince Hackett (Victor French) miehineen. Hackett on varastanut meksikolaisten kansallisaarteen, kullatun tykin, jolla ammuttiin viimeinen laukaus keisari Maximilianin kukistamisessa. Nyt hän aikoo lavastaa Jessin syylliseksi, jotta voi itse toimia rauhassa. Takana on myös halu kostaa se, että Vincen naisystävä Tracey Winters (Ina Balin) lähti aikoinaan Jessin matkaan. Vince polttaa Jessin kaulaan jäljen, jollaisen oikea ryöstäjä ja sittemmin kuollut Vincen jengin jäsen sai paetessaan. Jess aikoo pyytää apua ainoalta ihmiseltä, joka häneen uskoo: sheriffi Ramsey (James Almanzar). Sillä välin Vince on viemässä tykkiä piiloon, jotta saa sen myydyksi eniten tarjoavalle. Hänen veljensä Billy Roy (Solomon Sturges) on väsynyt kulkemiseen ja lähtee läheiseen kaupunkiin naisiin ja juopottelemaan. Kaupunki on sama, jossa Ramsey on sheriffinä ja Tracey saluunatyttönä. Kun Billy Roy aiheuttaa häiriöitä, Jess pyytää häntä lähtemään pois. Tämä nappaa Traceyn ihmiskilveksi ja seuranneessa kahakassa ampuu häntä pidättämään tulleen Ramseyn. Ramsey haavoittuu pahasti, ja nimittää Jessin apulaissheriffiksi. Vince huomaa seuraavana aamuna veljensä olevan yhä poissa ja lähtee kaupunkiin. Kun Jess ei suostu päästämään Billy Royta vapaaksi, Vince uhkaa pommittaa tykillä kaupungin raunioiksi. Kaupunkilaiset alkavat pohtia, mikä olisi kaupunkilaisille turvallisinta, ja kun yksi ammuksista osuu taloon, jossa sheriffi parantelee haavojaan, alkavat he vaatia Billy Royn vapauttamista. Jess pakenee vankinsa kanssa ja aikoo ratkaista tilanteen omalla tavallaan.

 

Elviksen kolmas ja viimeinen lännenelokuva on mukavan suora toimintawestern, jossa Elvis astuu toden totta toisenlaisiin saappaisiin kuin kepeissä romantiikka- ja komediafilmeissään. Elvis esittää parannuksen tehnyttä rikollista, joka joutuu tahtomatta mukaan vanhojen rikollistoveriensa metkuihin. Elviksen elokuvaksi toimintakohtaukset ovat paikoin hyvin väkivaltaisia. Jessin roolia oli alun perin tarjottu itselleen Clintille, mutta tämä kieltäytyi. Elvis kuitenkin pettyi siihen, ettei käsikirjoitus ollut enää kuvauksissa samanlainen kuin sitä tarjottaessa. Oma arvioni on, että elokuvasta haluttiin saada perheystävällisempi, tai ainakin hameväki teattereihin. Porkkanana oli kuitenkin se, ettei Elviksen tarvinnut laulaa elokuvassa lainkaan. Alkutekstien alla soivan tunnuslaulun ”Charro!” hän esittää. Varsin kelvollinen elokuvabiisiksi, muttei ihan hittiainesta: se julkaistiin singlen Memories b-puolena ja myöhemmin erilaisilla kokoelmilla ja Double Features soundtrackeillä. Elokuvaa varten levytettiin myös ”Let's Forget About the Stars”, mutta se ei ikinä elokuvaan päätynyt. Musiikin tuotannosta vastasi Hugo Montenegro, jonka kädenjäljessä näkyy nyökkäys italialaiseen westernmusiikkiin: saihan Montenegro listahitin aavistuksen popimmasta versiostaan ”Hyvistä, pahoista ja rumista”, päätyen Billboardin listalla parhaimmillaan toiseksi ja koko vuoden listalla mm. Simon & Garfunkelin ”Mrs. Robinsonin” edelle kahdeksanneksi. Montenegro keskittyy lähinnä varioimaan teemaansa. Musiikissa on melodiakulku, joka menee yksi yhteen muutamaa vuotta myöhemmin levytetyn ”Desperados Waiting for a Trainin” kanssa. Ja jos musiikista tulee jotain muuta tuttua mieleen, niin Bondin teemaahan (intron sointukulkua) siinä lainataan.

 

Tarinaltaan elokuva ei yllä yhtä syvällisiin tasoihin kuin ”Rakasta minua hellästi” tai ”Puoliverinen”. Lopun vankijuttuineen se tuo mieleen hieman ”Rio Bravoa”, mutta myös ”Sheriffiä”, jossa sankari huomaa jäävänsä yksin. Vincen idea siitä, että Jess joutuu pakenemaan loppuelämänsä niin meksikolaisia kuin amerikkalaisiakin viranomaisia, on kostotoimena nerokas. Totta kai mukaan on mahtunut joitain heikkouksia, kuten se, ettei Jess heti lähtenyt tappamaan niitä tykkimiehiä tai se, että meksikolainen ratsuväkiosasto ratsastaa muina miehinä amerikkalaiseen kaupunkiin ja mikä Jessin ja sheriffin välinen suhde oikein oli. Elvis sen sijaan on 29:ssa elokuvassaan saanut näyttelijätyöhönsä jonkin verran luonnetta, pärjäten vara-Clintinä oikein mainiosti eikä yliyrittämistä juuri esiinny. Parran rooliaan varten kasvattanut Elvis ei kuitenkaan täysin pääse eroon tuolloin vielä hieman poikamaisesta ulkonäöstään. Melko tuntematon näyttelijäosasto on pääosin asian tasalla, poikkeuksena Solomon Sturgesin mielipuolinen öykkäröinti, mutta Billy Royn roolikin on todennäköisesti huonosti kirjoitettu. Sen sijaan isoveli Vince on miellyttävä tapaus elokuvan roistoksi, ja Victor Frenchin sympaattinen, mutta tarpeen tullen ankara olemus peittoaa monet lajityypin suu vaahdossa riehuvat pahikset: hän pyytää anteeksi miehiltään, kun huomaa olevansa väärässä, mikä tuo heti uskottavuutta sen suhteen, että miehet ylipäätään pitävät häntä johtajanaan eivätkä häivy kanuunan kanssa, kun Vince menee neuvottelemaan veljensä vapauttamisesta. Vince myöntää Traceylle, ettei ole ihme, että tämä lähti hänen luotaan. Tämä antaa meille mammanpojille hieman lohtua siitä, etteivät naiset ihastu pahoihin miehiin pelkästään näiden sekopäisyyden vuoksi, vaan renttuuden taustalla on jotain inhimillistäkin. Naisroolit jäävät ”Charrossakin” valitettavan ohkaisiksi. Traceylla on merkityksensä elokuvan juonen kannalta, mutta välttämättä roolihahmoa ei olisi tarvittu lainkaan, mutta pitihän sankarille saada elokuvaan heila. Sheriffin vaimoa esittävän Barbara Werlen osaksi jää lähinnä nyyhkiä miehensä sairasvuoteen äärellä, nousta sitten Jessiä vastaan, syyttäen tätä miehensä kuolemasta ja lopussa antaa pusu poskelle, kun tämä on pelastanut kaupungin! Yhtenä tuttuna kasvona Vincen jengissä on James Sikking, joka on varmasti monelle tullut tutuksi Hill Street Bluesin luutnantti Howard Hunterina.

 

Elokuva on osoittanut vaikeasti hankittavaksi. 2009 julkaistu espanjalainen DVD pitää kuitenkin sisällään myös suomenkielisen tekstityksen. DVD on muutenkin hyvää tasoa niin kuvaltaan kuin ääneltäänkin. Julkaisu on ilmeisesti osa suurempaa remasteroituja Elvis-elokuvia, ainakin samankaltaisia kansia näkyy muistakin Elviksen elokuvista. Hieman ennen elokuvan julkaisua nähtiin Elviksen 68 Comeback Special, jonka myötä Elvis siirtyi leffa- ja leffamusapuolelta takaisin musiikintekemiseen. Osittain tuon vuoksi ”Charro!” on saattanut jäädä vähän varjoon, vaikka se ihan hyvin lopulta tuottikin, kuten kai suurin osa Elviksen näyttelemistä elokuvista. Se olisi mielestäni kaivannut vieläkin rankempaa toteutusta Leonen tai Peckinpahin tyyliin, vaikka Warren onkin yhdistänyt elementtejä amerikkalaisesta ja italialaisesta westerneistä. Vaikken ole juuri nähnyt Elviksen muita elokuvia, niin veikkaan, että nämä hänen kolme westerniään ovat laadullisesti kunnianhimoisimpia ja parhaimmasta päästä eivätkä pelkästään hänen nimellään rahastettuja viihdepläjäyksiä. Ja se charrohan tarkoittaa mm. karjapaimenta.

 

Arvosana: ***

 

charro%21.jpg