100 kivääriä (100 Rifles)


Pääosissa: Jim Brown, Raquel Welch, Burt Reynolds


Ohjaus: Tom Gries (1969) 110 min


Meksikolaiskenraali Verdugo (Fernando Lamas) haluaa päästä eroon Yaqui-intiaaneista, sillä nämä kapinoivat heidän maiden läpi vedettyä rautatietä ja sen omistajia, mm. Steven Grimes (Dan O'Herlihy) vastaan. Saritan (Raquel Welch) isä (José Manuel Martín) hirtetään ja Sarita otetaan vangiksi ja viedään läheiseen Sonoran alueen pikkukaupunkiin, johon saapuu myös amerikkalainen lainvartija Lyedecker (Jim Brown), joka etsii 6000 dollaria pankista ryöstänyttä Joe Herreraa (Burt Reynolds). Herrera, puoliverinen Yaqui, jää itsekin kenraalin vangiksi. Kenraali ja Lyedecker epäilevät, miten Joe on onnistunut tuhlaamaan 6000$ naisiin ja viskiin muutamassa päivässä. Jäätyään kahden, Joe paljastaa ostaneensa 100 kivääriä kapinoiville Yaquille. Lyedecker, joka haluaa saada 200 dollarin palkkionsa, auttaa Joeta pakenemaan. Joe ottaa mukaansa Saritan ja he ratsastavat pois perässään Lyedecker ja kenraali Verdugon miehet. Päästyään turvaan, Joe paljastaa Saritalle aseiden kätkön, mutta Lyedecker saa Joen kiinni. Sarita ei löydä aseita ja pian sotilaat, jotka ovat löytäneet asekätkön, saavat heidät kiinni. Sarita onnistuu pakenemaan ja yhdessä Yaqui-soturien kanssa pelastavat miehet teloitukselta. Lyedecker aikoo yhä poistua takaisin Phoenixiin Joe mukanaan, mutta kun sotilaat kidnappaavat lapset, nousee hän joukon johtajaksi. He pelastavat ensin lapset ja vievät kiväärit kapinakenraalille, kuullakseen vain, että tämä on kuollut. Lyedecker, joka nimitetään kenraaliksi, tekee suunnitelman, jossa he iskevät junan kimppuun. Sitä hyväksi käyttäen he hyökkäävät Verdugoa vastaan.


Alkuun on myönnettävä, että kiinnostus elokuvaa kohtaan heräsi vain sen vuoksi, että pienessä sivuosassa on Soledad Miranda, ja vieläpä ilman rihman kiertämää, mikä tosin selvisi vasta elokuvaa katsoessa. (seli, seli) Kun ilmeni, että käsikirjoituksen on tehnyt Clair Huffaker (”Comancheros”, ”Rio Conchos”, ”Puoliverinen”, ”Kultaa El Pasoon” jne.), niin kiinnostus kasvoi entisestään, sillä Huffakerin nimi takaa sen, että tietää melko tasan tarkkaan minkälaista rymistelyä on tiedossa eikä ”100 kivääriä” ole poikkeus, vaikkei tarina olekaan alun perin hänen vaan Robert MacLeodin. Huffakerin kirjoittamista elokuvista voi olla montaa mieltä, mutta ovat ne kuitenkin suhteellisen rehellisiä katsojalle eivätkä yritä olla yhtään enempää kuin mihin pystyvät. ”Puoliverisessä” syvällisemmät teemat ovat hieman enemmän kuin mainitsemissani muissa, joissa pääasia on toiminnassa. Aika monessa tarinassa ollaan kuitenkin intiaanien puolella, muttei kuitenkaan saarnaavalla tavalla. Ja onhan se helppo aihe, sillä juutalaisten ohella taitavat olla maailman vainotuin kansa, mitä tulee prosentuaaliseen kansanhävitykseen. Toimintaleffoja, joihin elokuvan luen, voi tehdä hyvin, keskinkertaisesti tai huonosti. Uskottavuusasiat eivät näissä ole pääasia, kunhan vaan rymistellään kunnolla. Vai mitä mieltä voi olla vastaavista sotaelokuvista, joissa muutaman miehen iskuryhmä tuhoaa puolet Wehrmachtin armeijasta, puhumattakaan ”Die Hardeista” ja ”Terminaattoreista”? Meksikolaissotilaat eivät saa hengiltä juuri muita kuin aseettomia naisia, lapsia ja vanhuksia, joten miten kummassa he ovat ylipäätään valtaan päässeet?


Yksi tärkeä ominaisuus hyvälle toimintaelokuvalle on kunnolliset sankarit. ”100 kiväärissä” tökkii tämä puoli: jenkkifutismiehet Brown ja Reynolds, jolla meriitit jäivät huomattavasti pienemmiksi, eivät vakuuta näyttelijöinä eivätkä toimintatähtinä. Schwarzeneggerissä ja Bruce Willisissä on tiettyä itseironiaa, mutta Brownissä tätä ei ole. Reynoldsilta sitä löytyy, mutta muuten en pidä miehestä, joka johtuu luultavasti siitä hänen naurustaan ja ilveilystään. Joku on varmaan kännissä sanonut miehelle, että hänen hekotus on hauskaa, mutta ei se sitä ole vaan ainoastaan ärsyttävää eikä tästäkään elokuvasta selviä kuulematta sitä. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun Reynolds esittää intiaania: ilman ”Tom of Finland -viiksiä” hän oli aavistuksen vakavammin otettavissa ”Navajo Joessa”. Reynoldsin ja Brownin puutteiden vuoksi mielenkiinto kohdistuukin täysin Raquel Welchiin. Eikä ainoastaan hänen runsaan rintavarustuksen muodossa, mitkä pysyvätkin kohtuu hyvin piilossa. Yksi pakollinen ”märkä paita -kohtaus” elokuvaan on kuitenkin ympätty: sekin on erittäin hyvin perusteltu! Welch on mukana toiminnassa siinä missä miehetkin ja selviytyy kunnialla koston jumalattaren roolistaan. Fernando Lamas on pääpahiksena hieman inhimillisempi, tai ainakin sivistyneempi kuin monet genren viiniä rinnuksilleen kaatavat iljetykset. Verdugon ja saksalaisen sotilasasiantuntijan keskinäinen vihanpito on hauskaa. Saksalaista näyttelee Eric Braeden, jonka ura kääntyi niin huonoksi, että päätyi saippuasarjaan ”Tunteita ja tuoksuja”. Muuten tämä luutnantti Von Klemmen rooli jää yhtä turhaksi kuin Dan O'Herlihyn rautatiepohatankin rooli. Sivuosassa on myös tuttu spagettiwesternin kasvo Aldo Sambrell, Espanjassa kun elokuva on kuvattu.


Omaperäisyydestä juonta ei voi syyttää. Kaikki tietävät, miten taistelussa tulee käymään ja miten Yaqui Joe nousee lopulta kansansa johtajaksi. Onneksi loppuratkaisu ei kuitenkaan suju ihan täysin yllätyksittä. Rotujen välistä ennakkoluuloa sivutaan hyvin vähän, oikeastaan vain kohtauksessa, jossa Lyedecker yrittää päästää vällyjen väliin Saritan kanssa. Nainen tekee aluksi selväksi, ettei halua mustaa miestä. Tuossa kohtauksessa jopa Brownin kasvoilla näkyy tunteita, ehkä mies oli kokenut vastaavia tilanteita myös tosielämässä. Elokuvaohjaajana Tom Gries ei ole tuolloin ollut vielä mikään konkari, mutta onneksi lopputuloksesta ei paista aiemman uran tv-sarjamaisuus. Gries tekee kaiken tarvittavan, ei yhtään enempää ja toimintakohtauksia tulee juuri oikeaan aikaan eivätkä ne ala puuduttaa missään vaiheessa. Suuresta ruumismäärästä huolimatta verellä ei mässäillä. Verdugon lopullinen kohtalo lämmittää paatuneintakin sydäntä. Hieman jäi epäselväksi, mitä joukkoa nämä meksikolaissotilaat ovat, ilmeisesti presidentti Maderon väkeä. Ja kenen kapinallisjohtajan puolella Yaquit sitten olivat?


Olen ylipäätään tämän tyylisten elokuvien ystävä, joten 100 kivääriä” menee samaan sarjaan ”Kourallinen dynamiittia” kanssa, mikä on kuitenkin Don Siegelin ja Clint Eastwoodin verran parempi toimintaelokuva.


Arvosana: ***


100_rifles.jpg