Colttikonsertti (Tempo di massacro/Massacre Time)

 

Pääosissa: Franco Nero, George Hilton, Nino Castelnuovo

 

Ohjaus: Lucio Fulci (1966) 92 min

 

Pelokas mies (John Bartha) tuo viestin kullankaivajana toimivalle Tom Corbettille (Franco Nero). Siinä pyydetään Tomia palaamaan kotiin Laramiehen. Lähettäjän nimeä ei mainita. Saavuttuaan kotitilalle, joka pitäisi olla hänen veljen, Jeffreyn (George Hilton) hoidossa, hän huomaa, että tila on siirtynyt Scottin (Giuseppe Addobbati) haltuun. Tämän psykopaattinen poika Jason jr. (Nino Castelnuovo) terrorisoi kaupunkia miten haluaa eikä Jason sr. pysty estämään poikaansa. Tom löytää veljensä, josta on tullut juoppo. He ajautuvat saluunassa tappeluun Scottin miesten kanssa, joita on kielletty vahingoittamasta Tomia. Tom haluaa mennä jututtamaan Scottia ja Tom auttaa tämän miehen tilalle, jossa Tom joutuu Jason jr:n pahoinpitelemäksi. Palattuaan henkihieverissä Jeffreyn kotiin, asemiehet hyökkäävät ja ampuvat heidän palvelijan (Rina Franchetti). Veljekset haluavat kostaa ja lähtevätkin takaisin Scottin tilalle. Vastassa heitä on Jason sr., joka paljastuu viestin lähettäjäksi, ja Tomin isäksi. Hän tarvitsee Tomin apua juniorin aisoihin panemisessa. Jeffrey puolestaan syyttää Scottia isänsä murhasta. Scott ammutaan ja veljet, joiden välit ovat olleet kylmät, hyökkäävät juniorin kimppuun.

 

Colttikonsertti” edustaa spagettiwesternhuuman liukuhihnatuotantoa. Alustukseen ei käytetä aikaa yhtään, vaan heti hypätään itse asiaan ja salaisuuksia pullautetaan ulos vähitellen. Tässäkään ei onnistuta, sillä kovin varhaisessa vaiheessa käy selväksi, mikä on homman nimi. Fulci pilaa vähäisetkin jännityksen aiheet alleviivaamalla tarinankuljetusta. Vakava tarinankerronta kääntyy itseään vastaan: tahatonta komiikkaa korostaa todella huono englanninkielinen dubbaus, dialogi, jonka rinnalla George Lucas kirjoittaa kuin Shakespeare ja mm. Hiltonin ja Castelnuovon karmea ylinäytteleminen Neron ja Addobbatin vähäeleisyyden rinnalla. Edes suomenkielisen nimen lupaama colttikonsertti ei lunasta odotuksia: Jason juniorin miehet osoittautuvat ampumataidottomiksi idiooteiksi eikä Corbettin veljeksille muodostu näistä minkäänlaista uhkaa. Joitakin toimintakohtauksia on vieläpä nopeutettu. Epäuskottavuutta lisää veljesten yli-inhimillinen kestävyys: hädin tuskin hengissä kotiin selviytynyt Tom toipuu ruoskan sivalluksista yhtä nopeasti kuin veljensä viiden promillen humalasta akrobaattisiin ratsastus- ja ampumasuorituksiin. ”Colttikonsertti” muistuttaa tarinaltaan aavistuksen samana vuonna ilmestynyttä ”Texas Adiosta” isäukkokomplekseineen, mutta häviten tälle jos ei nyt aivan 100-0, niin ainakin 7-1.

 

Franco Nero esitti vuonna 1966 kolmea samanlaista roolia, mutta jostain syystä ”Colttikonsertissa” vähäeleisyys on rasite. Hän ei oikein reagoi mitenkään elokuvan tapahtumiin, ei edes suomalaisella ”sellaista sattuu, ei mahda mitään -asenteella”, kun taas George Hilton hekottelee ja huojuu sitten senkin edestä teatraalisesti. Edelleen väitän, että on hauskempi katsoa humalaista, joka yrittää olla selvä kuin selvää, joka yrittää olla humalassa. En pysty tuntemaan mitään sääliä hahmoa kohtaan, toisin kuin Bill Munnya (”Armoton”) tai Dudea (”Rio Bravo”) kohtaan. Näille viina on ihan oikea ongelma: toinen ei pysty toimimaan ilman sitä, kun taas tarvitsee sitä pystyäkseen johonkin. Jeffrey se vain juo ilman mitään seuraamuksia. Sitten on vielä tapaus Nino Castelnuovo. Hän edustaa kaikkea sitä, mitä inhoan pahiksessa: täysi psykopaatti ilman mitään inhimillisiä tunteita. Kaiken lisäksi näyttää siltä kuin roolihahmo kärsii skolioosista, kun tämä seisoo koko ajan vinossa, tai vähintään pää vinossa kuin Harri Kirvesniemellä hiihtolenkillä.

 

Kolmannenkin katselukerran jälkeen elokuvasta jää vastenmielinen maku natsiviitauksineen, ristiinnaulintoineen jne. Sen sijaan elokuvan teemamusiikki on kiehtova: sitä voisi jopa soittaa suomalaisilla tanssilavoilla rautalankaiskelmänä.

 

Arvosana: *½

 

massacre_time.jpg