Mackennan kulta (Mackenna's Gold)

 

Pääosissa: Gregory Peck, Omar Sharif, Telly Savalas

 

Ohjaus: J. Lee Thompson (1969) 128 min

 

Apassilegenda kertoo, että luoteessa on salaiseen kanjoniin piilotettu apassijumalten kulta, ja niin kauan kuin kanjoni säilyy salaisuutena ja kulta koskemattomana, apassisoturit pysyisivät vahvoina ja voimakkaina. Espanjalaiskonkistadorit kuulivat tarinan ja etsivät turhaan Canyon del oroa. 1800-luvun alkupuolella amerikkalaiset saapuivat etsimään kanjonia, jolle annettiin nimi Lost Adams, sillä kanjonia suojeleva apassiryhmä tappoi kaikki muut paitsi Adamsin, ainoan, jonka väitetään nähneen kanjonin rikkaudet ja jolta intiaanit polttivat silmät, jottei tämä osaisi enää koskaan takaisin.” 1870-luvulla sheriffi Sam Mackenna (Gregory Peck) ratsastaa erämaassa, jolloin vanha apassisoturi Preeriakoira (Eduardo Ciannelli) ryhtyy ampumaan kohti Mackennaa. Tietämättä, kuka häntä ampuu, Sam ampuu takaisin ja haavoittaa intiaania kuolettavasti. Tämä väittää Mackennan etsivän kanjonia ja yrittää piilottaa mukanaan olleen kartan. Mackenna huomaa kartan, mutta toteuttaa intiaanin aikeen ja polttaa kartan. Ratsuväkeä pakeneva meksikolainen rikollinen John Colorado (Omar Sharif) on tappanut Hadleyburgin tuomarin ja ottanut tämän tyttären Ingan (Camilla Sparv) vangiksi. Coloradon oli määrä tavata Preeriakoira, ja kun hän löytää Mackennan hautaamassa vanhusta ja nuotiosta löytyvät kartan jäänteet, hän pakottaa Mackennan oppaaksi, vaikka tämä vakuuttaa, ettei koko kanjonia ole olemassa. Kun heidän on aika lähteä matkaan Coloradon piilopaikasta, he saavat seuraa Hadleyburgista, kun yksi Coloradon miehistä on humalapäissään puhunut sivu suunsa. Joukon mukana on sokea mies (Edward G. Robinson), joka väittää olevansa vanha Adams. Sekalainen joukko lähtee matkaan havaitakseen ratsuväen olevan Coloradon jäljillä. He onnistuvat harhauttamaan ratsuväen joksikin aikaan, kunnes kersantti Tibbs (Telly Savalas) järjestää väijytyksen, tappaen suuren osan etsijöistä. Mackenna yrittää saada Ingan turvaan ratsuväen luo, mutta Colorado, tämän apumies Hachita (Ted Cassidy) ja Hesh-Ke (Julie Newmar), Mackennan entinen rakastettu saavat heidät kiinni. Hesh-Ke on mustasukkainen Ingasta ja yrittää tappaa tämän useamman kerran, ennen kuin lopulta putoaa kultakanjonissa hevosen selästä kuolemaan. Tibbs on pettänyt omat miehensä ja lyöttäytynyt Coloradon kumppaniksi. Kulta saa kuitenkin ihmiset sekaisin eikä kukaan halua jakaa saalistaan. Hachita, jolle apassijumalat ovat ilmestyneet ja vaatineet tappamaan kaikki, jotka yrittävät viedä kullan pois kanjonista, tappaa Tibbsin, jonka jälkeen Colorado tappaa Hachitan. Ainoa järjissään oleva Mackenna lähtee viemään Ingaa pois, mutta saa Coloradon kintereilleen. Apassijumalat aikovat kuitenkin näyttää kullan tavoittelijoille omat voimansa.

 

Vaikka Peckin ja ohjaaja Thompsonin yhteistyö oli tuottanut sellaiset klassikot, kuten ”Navaronen tykit” ja ”Tuomitun kosto”, ei Peck ollut ensimmäinen vaihtoehto Sam Mackennan rooliin. Koska Clint Eastwood kuvasi samaan aikaa westerniään ”Hirttäkää heidät”, Thompson päätyi Peckiin. Valitettavasti Peck on liian mukavanoloinen mies tämän tyylisten roolihahmojen esittäjäksi. Eikä sekään tietysti auta asiaan, että reilun viisikymppisen Peckin suhde 25-vuotiaaseen Sparviin on varsin epäuskottava. Elokuva hukkaa muutenkin kaikki mahdollisuutensa kuvata kuumetta ja vainoharhaisuutta, jotka alkuainejärjestysnumero 79:ään liittyvät: kullan nimissä tapetaan vieraita ja omia, mutta kovin mekaanisella tavalla, ja kun suurin osa etsijöistä ovat tyhjänpäiväisiä onnenonkijoita, niin hittojakos heistä edes välittää. Aiheesta on kuitenkin tehty erinomaisiakin elokuvia, mm. ”Kultakuume” ja huikaiseva ”Sierra Madren aarre”, joiden kanssa ”Mackennan kulta” ei pysty kilpailemaan. Alkujaan kolmetuntiseksi tarkoitettu elokuva on saksittu reiluksi kaksituntiseksi, joka osaltaan antaa olettaa, että hahmojen kehittely on siitä syystä vähän kuin juosten kustu. Toimintaa piisaa reilusti ja lopussa mennään jo indianajonesmaisiin sfääreihin auringon kertoessa salaisen kanjonin sijainnin ynnä muuta yliluonnollista. Erikoistehosteet eivät vaan oikein yllä kaiken aikaa tarvittavalle tasolle: kanjoniin iskenyt apassijumalten viha (tai maanjäristys) näyttää naurettavalta, sillä pienoismalli erottuu häiritsevän selvästi. En oikein ymmärrä sitäkään, että jos kamerat on viety ulos, niin silti on kuvattu studiossa joitain jutustelukohtauksia: tuon ajan trikkikuvathan olivat aika hirveitä, joten miksi käyttää niitä ihan perusotoksissa, jos ei tarvitse antaa illuusiota, että siinä se Peck nyt ratsastaa tuhatta ja sataa kanjonin rinnettä alas.

 

Näyttelijäkaarti on todella nimekäs. Pieniin sivuosiin on saatu sellaiset nimet kuin Raymond Massey, Eli Wallach, Edward G. Robinson, Anthony Quayle ja Lee J. Cobb. Ja painotan sanaa PIENIIN, sillä kullakaan ei ole kovinkaan kummoista roolia elokuvan juonen kannalta. Yllättävin pari lienee 60-luvun ”Lepakkomies” -sarjan Pingviini (ja ”Rockyn” valmentaja) Burges Meredith ja Kissanainen Julie Newmar. Tulinen ja uskollinen Newmar apassinaisena peittoaa mennen tullen tylsän ruotsittaren Camilla Sparvin esittämän Inga Bergmannin, joka on elokuvassa vain turha riippakivi Mackennalle. Jos olisin itse Mackennan saappaissa ja saisin valita noiden kahden kaunottaren väliltä, niin valinta ei tuottaisi vaikeuksia. Mutta ehkä Sparv sopii juuri Peckille, hänkin kun on pahimmillaan todella tylsä (ja itsehän olen tylsyyden huipentuma, mutta silti valitsisin Newmarin!) eikä hän ”Mackennan kullassakaan” saa itsestään juuri mitään irti: samaa jäykkää näyttelemistä kuin useimmissa elokuvissaan. Omar Sharif kääntyy egyptiläisenä ihan uskottavasti meksikolaisrosvoksi, kun on perusamerikkalaista vähän tummempi (heh, heh), vaikken pidäkään hänen tyylistään pitää stetsonia takaraivolla. Sharif kuitenkin yrittää edes vähän tulkita inhimillisiä puoliakin John Coloradosta, mihin taas Telly Savalas ei kykene luopiokersanttina. Ja vaikuttaa siltä, ettei herraa näytä kauheasti taas kiinnostavankaan.

 

Poikamaisena seikkailuelokuvana ”Mackennan kulta” toimii parhaiten, sillä siinä on seikkailuelokuvien peruselementit: aarre, toimintaa, romanssia ja pieni annos yliluonnollisuutta. Kuriositeetti: Muistan katsoneeni elokuvan joskus pienenä jonkun Johnny Weissmullerin Tarzanin jälkeen ja ihmettelin, miten paljon paremmalta 30-luvun leffan vedenalaiset kohtaukset näyttivät.

 

Arvosana: **½

 

mackenna%27s_gold.jpg