Black Killer

 

Pääosissa: Klaus Kinski, Fred Robsahm, Antonio Cantafora

 

Ohjaus: Carlo Croccolo (1971) 95 min

 

Asianajaja James Webb (Klaus Kinski) ratsastaa Tombstoneen ja pian hänelle käy selväksi, että kaupunkia vaivaa korruptio: tuomari Wilson (Dante Maggio) ja O'Haran veljekset Pedro (Enzo Pulcrano), Ramon (Antonio Cantafora) ja Miguel (Calogero Caruana) pakottavat maanomistajia ”myymään” maansa näille. Sheriffit eivät pysty puuttumaan asiaan, sillä muussa tapauksessa he saavat maksaa siitä hengellään. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu Burt Collins (Fred Robsahm) tapaamaan veljeään Peteriä (Jerry Ross), joka on muuttanut intiaanivaimonsa Sarahin (Marina Malfatti) kanssa pois Tombstonesta. Kun viimeisin sheriffi on surmattu, Webb taivuttelee Burtin sheriffiksi. Ramon huomaa, että Burt pystyy panemaan vastaan ja O'Harat päättävät tappaa Burtin. Vieraillessaan veljensä luona, Miguel ja Pedro johtavat tappoporukkaa, joka onnistuu tappamaan Peterin, pahoinpitelemään Burtin ja raiskaamaan Sarahin. Vastoin O'Harojen uskoa, Burt ja Sarah pääsevät pakenemaan tuleen sytytetystä talosta. Kaksikko lähtee kostoretkelle ja he saavat apua Webbiltä, vaikka tämän motiivit ovatkin hämärän peitossa.

 

Voisin lyödä vetoa, että elokuva on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta, jossa tarinan toinen sankari pitäisi aseita kätkettynä kirjoihin, joiden sisältä hän sitten ampuu, vähän kuin ”Sabatan” Banjo. Vaikkei ”Sabatakaan” juoneltaan ole kaikkein omaperäisimpiä, niin ”Black Killer” ei pääse lähellekään sitä millään mittarilla: tarina, toteutus ja näytteleminen on varsin kömpelöä. Ainoastaan kohtuullinen väkivallan määrä jaksaa kiinnostaa. Tarinan kuljetus etenkin elokuvan alussa on sellaista humppaa, ettei siinä oikein tahdo pysyä mukana. Ihmisiä tulee ja menee eikä kohtausten välillä tunnun olevan mitään jatkumoa. Aloin jo epäillä, että elokuvasta oli leikattu jotain olennaista pois, mutta tuo 95 minuutin kesto näyttää pitävän paikkansa. Kun Webb on pyytänyt Miguelin saluunatyttö Consueloa (Tiziana Dini) varoittamaan Burtia O'Harojen uhkasta, Consuelon lähettämä toinen saluunatyttö häviää juonesta kokonaan. Ainakin minulta meni täysin ohi, mitä hänelle tapahtui. Tarinan, tai sen hahmojen typeryydestä seuraava esimerkki: hyökätessään O'Haran tilalle, Burt laskee yhden kuristamansa apumiehen katolta ikkunan eteen, jolloin O'Harat ja muut säntäävät ulos. Yksikään miehistä ei edes katso katolle, jossa Burt vielä teutaroi, vaan jatkavat matkaa kuka mihinkin muuhun suuntaan. Eikä sen Webbinkään motiivi auttaa Tombstonea missään vaiheessa käynyt selväksi, mutta ei hän ihan sattumalta kaupunkiin kuitenkaan saapunut. Pureksittavaa riittää myös siinä, kun Sarah ampuu lopussa palavan nuolen kohti Miguelia ja nuoli räjähtää osuessaan maahan. Siis mitä ihmettä? Kaiken lisäksi elokuvassa on itsetarkoituksellista nakuilua, kun sinänsä näpsäkän vartalon omaava Tiziana Dini esiintyy suurimman osan valkokangasajastaan jostain käsittämättömästä syystä ilman rihman kiertämää.

 

Klaus Kinskiä ja Antonio Cantaforaa lukuun ottamatta elokuvassa ei ole ainoatakaan tuttua kasvoa. Ylidramaattinen Kinski pitää tunteensa tällä kertaa kurissa, joskin hahmosta saa vähän perverssin kuvan, kun hänen roolinsa on lähinnä kurkistella verhojen, ikkunoiden ja ovien raoista tapahtumia. Norjalaiselta Fred Robsahmilta puuttuu sankarin karisma täysin, vaikka kovasti yrittääkin esittää vähäpuheista ja -eleistä sankaria. Cantafora näyttää vähän köyhän miehen Tomas Milianilta ja on Kinskin ohella siedettävä, kun taas veljiään näyttelevät ovatkin jo kuin sirkuksesta kadonneet pellet, niin käytökseltään kuin vaatetukseltaankin: genren rasittavimpia piirteitä on pahoinpitelykohtaukset, joissa nämä vähä-älyiset roistot hekottelevat kitarisat vilkkuen. Ja sankari tietysti paranee ruhjeistaan parissa päivässä. Piristävää kuitenkin, että intiaaninaisen rooli on kasvatettu vähän pidemmälle kuin muita naisroolia. Marina Malfatti on toki ihan yhtä tyhjänpäiväinen kuin muutkin naisnäyttelijät.

 

Vaatii melkoista genreinnostusta, jotta elokuvasta pystyy nauttimaan. Musiikki on ok, vaikka joissain kohdin musiikin tyyli ei oikein istu tapahtumiin. Väkivallan määrä kiehtoo joitakin, ja onhan tuossa Kinskin kirjojen sisältä ampuvassa lakimiehessä jotain absurdia vetoa, joka ei vierelleen tarvitsisi Robsahmin kaltaista puupökkelöä. Yksin lakimies Webb tosin ei pystyisi pahiksia kukistamaan, kun ei pysty lataamaan niitä kirjojen sisällä olevia revolvereja ja pistooleja kovinkaan nopeasti. Siksi olisi Croccolonkin kannattanut jättää tämäntyyliset westernit Gianfranco Parolinin ja Giuliano Carnimeon tehtäviksi, jotka ymmärsivät, että tämmöiset erikoiset sankarihahmot tarvitsevat olemukseensa tiettyä veijarimaisuutta ja komiikkaa ilman, että elokuva muuttuu tahattoman koomiseksi. Spagettiwesternien tietty huono maine johtuu juuri tällaisista elokuvista. Omalta kohdalta tuntuu, että genren helmet on jo nähty ja tällaiseen roskaan alkaa kiintiä olla jo täynnä.

 

Arvosana: *½

 

black_killer.jpg