Mies hevosena (A Man Called Horse)


Pääosissa: Richard Harris, Judith Anderson, Jean Gascon


Ohjaus: Elliot Silverstein (1970) 114 min


Englantilainen lordi John Morgan (Richard Harris) on metsästysretkellä, kun siouxit hyökkäävät hänen seurueensa kimppuun: muut tapetaan ja Morgan otetaan vangiksi. Yellow Hand (Manu Tupou), heimon päällikkö alkaa kutsua vankiaan hevoseksi ja antaa tämän äidilleen (Judith Anderson) lahjahevoseksi. Morgan yrittää paeta leiristä, mutta toteaa sen olevan mahdotonta. Apua hän saa puoliveriseltä ranskalaiselta Batiselta (Jean Gascon), joka on ollut vankina vuosikausia. Yhdessä he ymmärtävät, että ainoa pakokeino on päästä heimon jäseneksi, tai sen johtajaksi. Talven mentyä Morgan pääsee jo naisten töihin ja ihastuu Yellow Handin sisareen, Running Deeriin (Corinna Tsopei). Lopulta hän saa heimon arvostuksen tapettuaan Shosoneheimon kaksi soturia. Hän pyytää Running Deerin kättä, mutta ensin hänen on osoitettava urheutensa rituaalissa, joka koettelee häntä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Nöyryytyksen kokenut Yellow Hand on valmis uhraamaan itsensä. Elämä näyttää asettuvan uomilleen, kunnes shosonet hyökkäävät siouxien kimppuun. Morgan auttaa kylän puolustuksessa, muttei pysty estämään vaimonsa ja syntymättömän lapsensa kuolemaa. Myös Yellow Hand kuolee, jolloin Morgan astuu tämän tilalle muutoin heitteille jäävän äidin pojaksi. Heimo jakaantuu kahtia etsimään uutta kotia tuhoutuneen tilalle, ja kun Morgan olisi viimein vapaa lähtemään, päättää hän kuitenkin jäädä heimon jäseneksi, ja myös sen johtajaksi.


Mies hevosena” elokuvasta muistetaan varmaan parhaiten ”Aurinkovala -kohtauksesta” (sun vow tai sun dance), jossa Richard Harrisin esittämä englantilaisaristokraatti nostetaan riippumaan rintalihaksistaan. Tekijät vakuuttivat riitin olevan totta, alkuperäisväestö kiisti tämän ainakin sellaisenaan. Ainakin se on innoittanut mm. Criss Angelin tekemään vastaavan tempun Mindfreak -ohjelmassaan, jossa häntä roikotettiin selkänahasta. Joka tapauksessa elokuvalla voisi olla muutakin annettavaa, mutta valitettavasti tuo kohtaus varastaa muun kidutuksen ja raakuuden ohella kaiken huomion. Morganin lause Batiselle - ”Viisi vuotta olet asunut täällä, etkä ole oppinut mitään näiltä ihmisiltä . Hänen kuolemansa tarkoittaa sinulle vain mahdollisuutta paeta” - pitäisi kiteyttää tarinan sanoman, mutta minulle se jättää enemmän kysymyksiä: mitähän se Morgan oikein tajusi kaikella kokemallaan nöyryytyksellä? Muutenkin olisi helppo yhtyä alkuperäisväestön kritiikkiin siitä, että tämä on ”valkoisin” elokuva intiaaneista. Tarina olisi kaivannut jonkinlaista sivujuonta, sillä se jää nyt varsin yksioikoiseksi,ennalta arvattavaksi ja tapahtumaköyhäksi. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin aina vedonnut minuun jollain tavalla, jota en pysty tarkkaan kuvailemaan: liittynee siihen, että katson elokuvaa päinvastaisesta kulmasta, eli Morganin intiaanina, jota yritetään sopeuttaa kristilliseen maailmaan ja sen arvoihin.


John Morgan on perusenglantilainen ”stiff upper lip”, ja hahmosta ei voi olla pitämättä, vaikka se on jossain määrin myös ärsyttävää: englanninkieliset olettavat muun maailman ymmärtävän heidän kieltään missä tahansa maailman kolkassa. Morganin ahdinkoon pystyy samaistumaan siltä osin, että siouxit puhuvat vain omaa kieltään, ja ensimmäinen tunti meneekin melkein kuin mykkäleffaa katsoessa. Mutta hittojako yläluokkainen tyhjäntoimittaja metsästää siouxien mailla? Ehkä tämä on se, minkä Morgan lopulta tajuaa: elämä ei olekaan niin itsestäänselvyys kuin kultalusikka suussa syntynyt on aina luullut. Autenttisuutta elokuvaan antaa aidot siouxit, tärkeimmät roolit toki annettu australialaiselle Judith Andersonille, kreikkalaiselle Miss Universumille Corinna Tsopeille ja fidžiläiselle Manu Tupoulle, ensimmäisen ja viimeksi mainittujen jopa näyttäessä alkuperäisväestöltä. Hollywoodin ”virallinen inkkari” Iron Eyes Cody esittää poppamiestä. Näyttelijätyö on kaiken kaikkiaan kelvollista, ja etenkin Judith Anderson on täysillä roolissaan. Harrisin korostetut brittimaneeritkaan eivät pilaa kokonaisuutta, vaikka kontrasti siouxeihin onkin iso: siouxeja ja heidän uskonnollisia menojaan kuvataan lähes dokumenttimaisesti, mikä onkin ainoa oikea tapa. Erityismaininnan ansaitsee silmiä hivelevä kuvaus: kuvaaja on ottanut huomioon luonnon, joka kuuluu keskeisenä osana intiaanimyytteihin.


Arvosana: ***



a_man_called_horse.jpg