Kuolema kulkee lännessä (Il momento di uccidere/The Moment to Kill)


Pääosissa: George Hilton, Walter Barnes, Horst Frank


Ohjaus: Giuliano Carnimeo (1968) 92 min


Sisällissodan lähetessä loppuaan, Konfederaation eversti piilottaa 500000 dollarin kultakätkön, jotta se voitaisiin käyttää Etelävaltioiden taisteluihin tulevaisuudessa. Everstin kuoltua paikallinen tuomari (Rudolf Schundler) palkkaa kaksi entistä Etelän sotilasta, Lordin (George Hilton) sekä Bullin (Walter Barnes) etsimään kullan. Ainoat vihjeet kätköpaikasta ovat Regina ja Camelot. Vyötäröstä alaspäin halvaantunut Regina (Loni von Friedl) on kaupungin nokkamiehen Forresterin (Carlo Alighiero) vankina, kun taas Camelot tarkoittaa everstin lempikirjaa. Forresterin psykopaattinen poika Jason (Horst Frank) lähettää miehensä tappamaan kaksikkoa, mutta onnistuvat vain tappamaan tuomarin. Lord pyytää Trentin (Giorgio Sanmartino), joka piti Reginasta huolta, kun tämä oli nuorempi, etsimään tytön sillä aikaa, kun hän ja Bull etsivät kirjan, joka on Forresterin talossa. Lord nöyryyttää Jasonia, minkä jälkeen Jason uhkaa Reginan henkeä ja pakottaa tämän kirjoittamaan kirjeen Lordille, että tämä palauttaa sen, minkä varasti heidän talostaan. Lord ja Bull hyökkäävät piilopaikkaan ja vapauttavat Reginan. Regina ei kuitenkaan onnistu ratkaisemaan arvoitusta, ja Jason miehineen varastaa kirjan takaisin. Lopulta Reginan muistaa runon, joka kertoo kätköpaikan. Paikka on Forresterin teurastamossa. Lord ja Bull lähtevät etsimään kätköä. Kultaa ei kuitenkaan löydetä ja Bull vangitaan Lordin joutuessa saarroksiin teurastamoon. Lopussa peliin ilmestyy vielä lisää pelureita.


Tämän elokuvan takana on spagettiwesternin kakkosketju, eli esikoisohjauksesta vastaan Giuliano Carnimeo ja käsikirjoituksesta Enzo G. Castellari ja Tito Capri. Kun nämä veljet laitetaan elokuvan tekoon, niin voi olla täysin varma siitä, mitä saa. Eli tiedossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, päätä ja häntää sitten sitäkin vähemmän. Ja juonikin on käytännössä aina sama: kadonneen aarteen metsästys. Pääosassa on Carnimeon luottomies George Hilton, genren karismaattisimpia näyttelijöitä. Sakemannit väänsivät väkisin tämänkin elokuvan Djangoksi, mutta mitään tekemistä Djangon kanssa elokuvalla ei ole. Tekijät ovat saaneet käyttöönsä multi lensin, vai mikä lie oikea termi, linssi, jolla luodaan kärpässilmäefekti. Sitä sitten käytetään sekä tarpeellisesti että tarpeettomasti. Tähänpä ne ominaispiirteet leffan osalta sitten jäävätkin, jos ei lopun käännettä oteta lukuun. Mutta jos on nähnyt joko Castellarin tai Carnimeon elokuvia, niin kyseessä ei ole mikään yllätys. Elokuvan ilmestyessä se sitä toki on ollut. Ja kuten usein herrojen elokuvissa, käänteitä ja tai koko juonen järkevyyttä joutuu kyseenalaistamaan. Tämän elokuvan kohdalla ei taas oikein auennut, miksi tarinan asianosaiset tekivät hommasta niin pirun monimutkaisen.


Lordin hahmo on hieman esimakua Sabatasta tai Sartanasta, eli lähes yliluonnollinen sankarihahmo, jonka rinnalla viholliset ovat marjanpoimijoita mitä tulee ammuskeluun ja tappeluun, jopa siinä määrin, että hommasta on mennä maku, etenkin kun hahmoa ei ole viety tarpeeksi veijarimaiseen tai Sartanan tapauksessa mystiseen suuntaan. Sinänsä Hilton täyttää sen tyyliset saappaat hyvin, vaikkei hänen Sartanan roolinsa kovin onnistunut olekaan, mitä taas esim. Halleluja on. Myös Barnes pärjää komean sankarin kaikin puolin kömpelömpänä apurina, ja kliseitä noudattaen ottaa vastaan ne verisimmät iskut, joista rientää pelastamaan varsinaisen sankarin. Naisrooliin on keskitytty ja Reginasta muodostuu lopulta avainhahmo muussakin mielessä kuin nättinä kasvona oikomassa juonen puutteita. Loni von Friedl pääsee ottamaan irti roolihahmostaan kaiken mahdollisen. Ja hyvä niin, sillä elokuvan pahinta konnaa Jasonia esittävä Horst Frank, joka on jo valmiiksi psykopaatin näköinen, on ilmeisesti saanut vain yhden ohjeen: ”Käyttäydy koko ajan hemmetin ilkeästi.” Mielenkiinto hahmoa kohtaan laantuu jo ensimmäisessä kohtauksessa. Kyllä siihen psykopaattiinkin voisi jonkun inhimillisen piirteen sisällyttää.


Muita elokuvan kliseitä: jos elokuvassa näkyy joku esine, jolla pystyy tappamaan, sitä tullaan taatusti käyttämään eikä Carnimeo jätä mitään epäselväksi. Esim. Lordin voiveitseä muistuttava kannuksen pää kuvataan lähikuvana. Eräs ärsyttävä seikka on se, että kuvaruudun tai valkokankaan ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, mikä ilmenee siitä, että sankarit pääsevät yllättämään roistot mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Komediassa tämä olisi OK, mutta kun kyseessä on ainakin kyseisten herrojen mittapuussa semivakava elokuva, niin se tuntuu lähinnä typerältä. Ammuskelu ryöstäytyy täysin käsistä, kun Jason räiskii revolverillaan vähintään 8 laukausta yhtä soittoa, ja siksi tuntuukin huvittavalta, että juuri Lordilta loppuu luodit. Mutta tuskinpa tämän seurassa pitkästymään pääsee, sillä toimintaakaan ei ole koko 92 minuutin ajan, vaan ihan hyvässä rytmissä, jottei tulisi ähkyä. Näyttelijät ovat siis pääosin hyviä ja jokunen hauska letkautuskin päästetään ilmoille. Olin sylkäistä kahvit syliin, kun Lordin kanssa lempivä nainen toteaa kiihkossaan ”Oh Lord”, johon Lord ”How did you know my name?” Mysteeri kultakätköstä osoittautuu semmoiseksi, ettei sitä katsoja voi mitenkään päätellä, joten siinä mielessä leffan dekkariosuus ei osu maaliinsa. Kun se nyt on kuitenkin keskeisin osa juonta, niin olisi suonut, että edes sen suhteen olisi kehitetty jotain uskottavaa. Francesco De Masin musiikki on mieleenjäävää, ei mikään Morricone-pastissi vaan enneminkin Tiomkin ja Yhdysvaltain suunnalta vaikutteita saanut.


Arvosana: **½



the_moment_to_kill.jpg