Rio Hondon kuolemanloukku (I crudeli/The Hellbenders)

 

Pääosissa: Joseph Cotten, Julian Mateos, Norma Bengell

 

Ohjaus: Sergio Corbucci (1966) 92 min

 

Jotkut Konfederaation sotilaat eivät hyväksy kenraali Leen antautumista Grantille. Eräs tämmöinen on eversti Jonas (Joseph Cotten), joka poikiensa, Benin (Julián Mateos), Natin (Ángel Aranda) ja Jeffin (Gino Pernice) kanssa ryöstää Unionin rahakuljetuksen elvyttääkseen Etelän armeijan. Tapettuaan Unionin joukko-osaston, he piilottavat rahat arkkuun, jossa on olevinaan Nashvillen taistelussa kuolleen kapteeni Ambrose Allenin ruumis. He ovat palkanneet Kitty-nimisen prostituoidun (María Martín) esittämään surevaa leskeä. Viinaan menevä Kitty aiheuttaa kuitenkin hankaluuksia, ja lopulta tämä yrittää paeta vankkureilla. Jeff saa hänet kuitenkin kiinni ja tappaa tämän äkkipikaisuudessaan. Jonas suuttuu ja käskee Benin etsimään uuden naisen esittämään leskeä. Ben löytää kaupungista korttihain, Clairen (Norma Bengell), joka hän saa mukaansa lavastamalla tämän korttihuijariksi. Clairen on vastentahtoinen, varsinkin kun huomaa miesten todellisen luonteen. Eräässä kaupungissa he joutuvat ongelmiin, sillä Allen on kaupungin pastorin (Claudio Gora) ystävä, ja sokeutunut kersantti Tolt (Julio Peña) tuntee Allenin oikean vaimon. Päästyään kaupungin järjestämästä muistosaarnasta, Jonas käskee Natin tappamaan Toltin. Tämän jälkeen heidän kimppuunsa hyökkää joukko meksikolaisia bandiitteja. Viisikko selviää ratsuväen tullessa paikalle oikeaan aikaan. Käy ilmi, että Allen on ollut kyseisen varuskunnan entinen johtaja. Claire, joka ei hyväksy miesten toimia, vaatii, että Allen haudataan varuskunnan alueelle. Myöhemmin Jonas käskee poikiaan hakemaan arkun takaisin. Ben uhkaa lähteä Clairen kanssa eri teille, mutta Jonas pakottaa hänet mukaansa. Kun edessä on enää Rio Hondon ylitys, heidän joukkoon liittyy nälkiintynyt kerjäläinen (Al Mulock), joka päättää ryöstää heidät ja ampuu kaikki paitsi yhden hevosen. Ben onnistuu tappamaan kerjäläisen, mutta Jonas haavoittuu olkapäähän. Jeff lähtee hakemaan läheisiltä intiaaneilta hevosia, mutta yritettyään raiskata heimopäällikön (Claudio Scarchilli) kauniin tyttären, intiaaniheimo päättää hyökätä heidän kimppuunsa.

 

Rio Hondon kuolemanloukku” on pienoiskuva Segio Corbuccin ohjaamista westerneistä. Se on hyvin epätasainen hengentuote, jonka hyvät hetket ovat erinomaisia, mutta sitten ne heikommat hetket saavat pudistamaan päätä. Mutta kun ottaa ylipäätään huomioon genren ääripäät, niin sinne keskivaiheillehan tämäkin sijoittuu, vaikka onkin Corbuccin tuotannon häntäpäätä. Poiketen Corbuccin parhaista töistä, hän ei ole ollut kirjoittamassa elokuvan juonta, vaan siitä vastaa mm. leffan tuottaja Albert Band, joka on ilmeisesti puuttunut jonkin verran myös ohjaajan tehtäviin. Band itse ohjasi samaa teemaa kertovan elokuvan hieman aiemmin (”Tramplers - tappavan aseen hetki”), jonka pääosassa oli niin ikään Joseph Cotten. Corbucci ja Band tekivät yhteistyötä jo 1964, jolloin valmistui ”Verilöyly Grand Canyonissa”. Miehet riitaantuivat tuolloin, mutta palasivat kuitenkin yhteen. (lähde: http://www.spaghetti-western.net/index.php/The_Hellbenders_Review) Corbuccin kuvaama maailma ei ole koskaan ollut mitenkään lämminhenkinen tai positiivisia tunteita herättävä, mutta Hellbenders menee tässä näkemistäni elokuvista pisimmälle. Jopa niin pitkälle, että se kääntyy itseään vastaan. Roolihahmot ovat poikkeuksellisen vastenmielisiä, jotta minkäänlaisia sympatioita heitä kohtaan voisi tuntea, Clairen ollessa toki poikkeus ja Benin huojuessa aivan reunalla. Lisäksi juonessa on epäuskottavia käänteitä ja sattuman kaupan määrittelemiä tilanteita: kohtauksiin ilmestyy uusia roolihahmoja vain sen vuoksi, kun tarvitaan jokin uusi käänne, pohtimatta sen tarkemmin asian mielekkyyttä. Tuntuu siltä, että tekijätkin ovat unohtaneet alun ja lopun kliimaksin välissä sen, mistä elokuvassa on lähdetty liikkeelle, ja että siihen väliinkin olisi pitänyt saada jotain järkevää. Onneksi elokuvan loppuratkaisu, jota en sen enempää kuvaile, on odottamisen arvoinen ja pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Joku voisi tietysti todeta, katsottuaan maisemaa, että eihän siltä voinut mitään muuta odottaakaan.

 

Joseph Cottenin esittämä eversti Jonas on despoottimainen johtaja, jolle asia on perhettä tärkeämpi arvo. Tai ainakin pitäisi olla. Cotten on jotenkin epävarman oloinen roolissaan, aivan kuin ei tietäisi mihin suuntaan hahmoa pitäisi kuljettaa, välttäen kuitenkin joidenkin jenkkiwesternien tyylin, joissa rikollisen on oltava täysi talidomi. Gino Pernice hoitaa sitten sen puolen. Rooli on muutenkin huonosti kirjoitettu, mistä käy esimerkiksi se, kun perhe on hädässä, niin hän se vaan menee intiaaniheimon keskelle ja yrittää raiskata naisen. Tosi uskottava käänne elokuvaan. Julian Mateosin harteille jää hieman moniulotteisempi roolityö. Ben on (oletettavasti) meksikolaisnaisen kanssa hankittu äpärä, joka on tuntenut itsensä huonommaksi Jonasin oikeisiin poikiin verrattuna. Benistä annetaan kuva, että hän on kaikessa mukana, niin sodassa kuin tässä viimeisessäkin taistossa vain sen vuoksi, että pystyisi osoittamaan olevansa tasa-arvoinen perheenjäsen. Benkin osoittautuu tarvittaessa yhtä paskamaiseksi kuin veljensä ja isänsäkin, joten siinä mielessä hän on kai tavoitteessaan onnistunut. Mateos onkin roolissaan näyttelijöistä parhaimmassa vireessä. Tässä varsin miehisessä elokuvassa brasilialainen Norma Bengell onnistuu myös hyvin, joten sopii ihmetellä, ettei häntä käytetty Euroopassa enempää, kun ottaa huomioon minkälaisia hirvityksiä genrellä on näihin rooleihin tarjota. Bengell päihittää myös suuren osan amerikkalais- ja brittikollegoistaan rauhallisella roolityöllään, eikä varsinkaan ylly raivostuttavaksi komentelevaksi pirttihirmuksi, kuten jenkkiwesterneissä on tapana, vaan tietää paikkansa naisena miesten maailmassa. Parhaiten mieleen jää kuitenkin genren vakiokasvojen pienet sivuosaroolit: Benito Stefanelli huijauksen kohteena oleva korttihaina, Aldo Sambrellin esittämä meksikolaisbandiittina ja ennen kaikkea Al Mulockin huikeasti esittämä mystisenä kulkurina.

 

Parhaissa kuvauksissa sisällissodan lopusta ja sen jälkimainingeista on päästy koskettaviin tunnelmiin, Hellbendersissä tähän ei kyetä. Poiketen monista eurowesterneistä, Hellbenders ei anna mitenkään hyvää kuvaa Konfederaation sotilaista, tai ei ainakaan onnistu, jos semmoinen on ollut tavoitteena. Tässä on ilmeisesti tuottajan ja ohjaajan näkemyserot menneet ristiin. Suomenkielinen nimi on jälleen kerran sieltä itsestään, mutta mitäpä mieltä olisi ollut Hellbendersin suorasta käännöksestä Liejupirut? Hellbenders tulee siitä, että eversti joukko-osaston tunnus on Pohjois-Amerikassa elävä salamanteri nimeltä liejupiru. Musiikista vastaan jälleen kerran maestro Morricone. Ei ehkä miehen ikimuistettavimpia soundtrackeja, mutta ilkeämielinen voisi todeta, että elokuvasta jää silti mieleen juuri musiikki.

 

Arvosana: **½

 

the_hellbenders-normal.jpg