Eipäs leiki tulella (El kárate, el Colt y el impostor/Blood Money)

 

Pääosissa: Lee Van Cleef, Lieh Lo, Julián Ugarte

 

Ohjaus: Antonio Margheriti (1974) 96 min

 

Dakota (Lee Van Cleef) aikoo ryöstää kiinalaisen Wangin (Al Tung ) kassakaapit, mutta löytääkin niistä vain kuvan neljästä puolialastomasta naisesta. Wang huomaa, että ryöstö on käynnissä ja menee selvittämään asiaa. Dakotan sytyttämä räjähde surmaa vahingossa Wangin ja Dakota pidätetään ja tuomitaan hirtettäväksi. Kiinassa Ho Chiang (Lieh Lo) saa tehtäväksi palauttaa Wangin omaisuuden paikalliselle päällikölle ja Ho matkustaa Yhdysvaltoihin. Hän saa tietää Dakotan osallisuuden kuolemaan ja saa tämä hallusta löydetyt neljä valokuvaa, mutta kun ei pääse Dakotan puheille, hän päättää aiheuttaa häiriötä ja joutuu viereiseen selliin. Ho auttaa lopulta Dakotan pakoon ja yhdessä he alkavat etsiä naisia, sillä vain heidän kauttaan voivat löytää Wangin aarteen. Eräs nainen on maallikkosaarnaaja Yancey Hobbittin (Julian Ugarte) naisystävä. Ho tutkii naista ja löytää naisen takapuolesta tatuoinnin, joka on osa palapeliä. Yancey haluaa apajille ja palkkaa avukseen intiaanitappelija Indion (Goyo Peralta) ja yrittää ehtiä kaksikon edelle, ja pääsekin, kun kidnappaa viimeisen naisen (Karen Yeh). Ho, joka on ihastunut naiseen, lähtee pelastamaan naista Dakotan avulla.

 

Suomenkielinen typerä nimi kertookin elokuvasta kaiken oleellisen. Monella eri tittelillä tunnetun elokuvan kuvaavin nimi voisi olla myösMelkoista scheißea”. Margheriti ja käsikirjoitustiimi eivät ole ensimmäisiä, jotka ovat astuneet tähän sudenkuoppaan: elokuva yrittää olla komedia, kunnes muuttuu vähän vakavammaksi eikä lopulta kukaan ole kärryillä, mitä linjaa he ovat hakeneet. Juoni on melkoista huttua, ja tämän lisäksi henkilöhahmoissa ei ole mitään näyttävyyttä, kuten ”Nimeni on Nobodyssa”, jos elokuvaa pitäisi johonkin verrata. Kyseessä on kliseinen ”länsi kohtaa idän -teema”, ja vaikka tuotannossa on mukana Run Run Shaw, nuorin kuuluisista Shaw'n veljeksistä, martial arts -kohtauksetkin ovat pettymyksiä niin koreografian kuin kuvauksenkin osalta. Ja mitä komediapuoleen tulee, se on vielä pahemmin retuperällä, johtuen osaltaan siitä, että Lee Van Cleef ei vaan ole komedianäyttelijä. Ja kovin tarkoituksenhakuiselta vaikuttaa tuo naisten takapuolien tiirailu. Loppukahakassa Cleef on parhaimmillaan ja sen toteutuksessa on hänen osaltaan himpun verran mielikuvitusta, mutta sekään ei riitä nostamaan elokuvaa edes kelvolliseksi. Itä-länsi -asetelmasta ei oteta oikeastaan mitään irti, kun Ho on Amerikassa kuin kotonaan. Yhden kevyen hörähdyksen sain aikaiseksi, kun aina kohtelias aasialainen kutsuu taistelutoveriaan termillä ”Son of a lady who pass favour for profit.” Ja sanomattakin olisi selvää, että mitään logiikkaa tarinasta on turha etsiä, mutta mainitaan nyt vaikka se, että mistä Ho tiesi ruveta tiirailemaan sen ensimmäisen naisen ahteria jalokivikauppiaiden käyttämällä suurennuslasilla, eli luupilla tai miten herra Hobbitt(!) tajusi saman asian, vaikka oli Ho'n tutkimushetken aikana tajuttomana ja vielä osasi lähteä etsimään niitä samoja naisia kuin Ho ja Dakota. Hobbitt saa myös ampua paikallisessa anniskeluravintolassa ihmisiä hengiltä ja kukaan, ei edes lainvalvoja, puutu asiaan mitenkään.

 

En ole mikään honkkarileffojen ylin ystävä, jos en toki niitä nyt karsastakaan, joten en tiedä, miten suuri nimi tämä Lieh Lo genressään oikein on. Näyttelijänä vaikuttaa olevan melko yhdentekevä eikä hänen kung fun osaamisestaan elokuva anna oikein minkäänlaista kuvaa, kun tappelukohtauksia on joko hidastettu tai kuvattu lähietäisyydeltä ja verraten lyhyillä otoilla. Cleefin ansiot tulikin jo pääpiirteittäin mainittua, mutta lisätään se, että mies pääse esittämään laulajantaitojaan vetämällä RYE WHISKEY -nimisen stygen, ja onnistuu siinä paremmin kuin koomikon roolissaan. Kuuluisia rye whiskey -merkkejähän ovat mm. Jim Beam Rye, Classic Cask Kentucky Rye ja Wild Turkey Rye. Julian Ugarten esittämä maallikkosaarnaaja vaatetuksesta tulee mieleen gestapon mies, mutta käytökseltään ennemminkin espanjalainen inkvisiittori, mistä syystä jääneekin elokuvan muistettavimmaksi hahmoksi, tämäkin vain mielleyhtymästä Monty Pyhtonin sketsiin.

 

Vaikeahan tätä on mihinkään kategoriaan sijoittaa: ei kylliksi hauska ollakseen komedia, muttei oikein kunnon toimintalänkkärikään, vaikka lopussa päästään jollain lailla genren ytimeen, muulta toteutukseltaankin korkeintaan c-luokkaa. Saattanee miellyttää Cleefin hardcore-faneja, vaan eipä juuri muita.

 

Arvosana: *½

 

 

blood_money-normal.jpg