And God Said to Cain (E Dio disse a Caino...)

 

Pääosissa: Klaus Kinski, Peter Carsten, Marcella Michelangeli

 

Ohjaus: Antonio Margheriti (1970) 93 min

 

Postivaunujen ryöstöstä ja tapoista pakkotyöhön tuomittu Gary Hamilton (Klaus Kinski) saa armahduksen. Postivaunuissa hän tapaa sattumalta West Pointista kotiin palavan Dick Acombarin (Antonio Cantafora), jonka isä (Peter Carsten) on syynä hänen tuomioon. Astuessaan ulos vaunuista, Gary käskee Dickin sanomaan isälleen sellaisia terveisiä, että hän tulee käymään auringon laskettua. Sen jälkeen hän ostaa erämaakaupasta hevosen, kiväärin ja kosolti luoteja. Dickin välittämät terveiset saavat Acombarin ja tämän vaimon, Marian (Marcella Michelangeli), hermostuneiksi. Dick epäilee sitä, kun isä ei myönnä tuntevansa Hamiltonia, mutta jättää asian kuitenkin sikseen. Acombar käskee miestensä tappamaan Hamiltonin heti, kun hän saapuu kaupunkiin. Gary saapuu yhtä aikaa tornadon kanssa, mielessään ainoastaan kosto Acombarille ja Marialle, entiselle naisystävälleen kymmenen vuoden tuomiosta rikoksesta, jonka tekijä oli itse Acombar.

 

Kun elokuvalle valitaan raflaava nimi, herättää se oitis suuremman kiinnostuksen kuin mitä itse elokuva aina välttämättä ansaitsisi. ”Niin Herra sanoi Kainille: Missä on veljesi Aabel?" Minulle ei selvinnyt mitä tekemistä tuolla raamatun lainalla on itse elokuvan kanssa (1. Mooseksen kirja 4:9). Joistakin päättömyyksistä huolimatta elokuvalla on omat ansionsa. Miksi Gary tappaa vapauduttuaan kaikki ne, jotka voisivat todeta hänet syyttömäksi, ja mitkä ovat hänen loppuelämän edellytykset? Lopputaistelussa käytetään klassista peilihuone efektiä. Millainen narsisti sijoittaa makuuhuoneeseensa, tai muuallekaan, noin 20 kokovartalopeiliä? (Yleensäkin pidän koko peilikikkailua naurettavana ratkaisuna, sillä yksi ”kuvista” on aina erilainen, eli se todellinen ihminen, mutta elokuvissa henkilöt eivät ymmärrä sitä, että kohteella on yhdessä kuvassa jakaus toisella puolella tjms.) Mutta jos katsoo asiaa siltä kannalta, että mikään näkemämme ei ole totta, saattaa nämäkin seikat asettua paikoilleen. Elokuvan alussa Garyn vankitoveri sanoo kalkkarokäärmeen nähdessään, että tuo on ainoa keino päästä pois täältä, jonka jälkeen Gary tappaa käärmeen. Ja seuraavaksi hänelle koittaakin jo armahdus. Jospa käärme tappoikin Garyn ja tämä palaa kostamaan syyllisille haudan takaa: kostaja saapuu kaupunkiin tornadon kanssa, häviää väijyjiltään mystisesti, on askeleen edellä koko ajan, ampuu häikäilemättä kohteitaan selkään, halveksuu kuolemaa eikä välitä muutenkaan tulevasta. Rohkea ratkaisu tekijöiltä on se, että he ovat sijoittaneet tapahtumat yhden yön ajaksi, välillä lähes täydelliseen pimeyteen, jota halkoo vain kapeat valojuovat. Mieleen tulee 20-luvun saksalaiset kauhuleffat, joissa valoilla ja varjoilla luotiin hyytävä tunnelma. Sitä samaa yrittää Margheritikin, välillä onnistuen, välillä ei. Kirkonkellot soivat pahaenteisesti ja tornado paukkuvine ikkunaluukkuineen vahvistaa kauhuelementtejä. Juoni on tunnelman mukaisesti synkkä ja lopussa ihmiskohtalot ovat hyvinkin traagisia. Elementeiltään leffa asettuu Eastwoodin ”Ruoskan” ja ”Kalpean ratsastajan” rinnalle, jos sitä haluaa yliluonnollisten teemojen mukaan tulkita.

 

Elokuvan heikointa antia on näyttelijät, vaikka mukana onkin ”maailman paras näyttelijä” Klaus Kinski. Kinski hoitaa genren totutun, ilmeettömän kostajan roolinsa ihan kelvollisesti, mutta muut ovatkin sitten monta astetta heikompia. Asiaa edesauttaa todella huono englanninkielinen dubbaus, ja puutteellinen henkilökuvaus, mutta ei se silti selitä kaikkea. Yllättävänkin ilmeettömän Kinskin rinnalla osa näyttelijöistä sortuu ylinäyttelemiseen, pahimpana Peter Carsten. On jokseenkin huvittavaa, kun Carsten vapisee kuin elämänsä pahimmassa krapulassa odottaessaan Hamiltonia saapuvaksi, ja poika Dick epäilee, että mahtaako jotain olla vikana. Dick, joka on ihaillut isäänsä koko ikänsä, joutuu pohtimaan asiaa uudelleen, kun selviää, mitä isä on tehnyt. Poika valitsee lopulta isän puolen. Ei näyttelijät onnistu tähänkään mitään suurta draamaa luomaa, vaikka Carsten sitä eritoten kovasti yrittää. Sama koskee oikeastaan naisroolia: rooli, joka pitäisi olla jonkinlainen femme fatale, on kirjoitettu vajaaksi, jota yritetään kompensoida sillä, kun nainen alkaa anella armoa pettämältään mieheltä. Eikö nyt oikeasti mitään muuta keksitty, kun perinteiset ”Hän pakotti minut tekemään sen, sinua minä oikeasti rakastan, kyllä sinä tiedät sen -vuodatukset”? Vaikka Marcella Michelangeli varsin houkuttelevalta näyttääkin, niin eihän se anelu ketään vakuuttaisi. Sääli, sillä naisroolin olisi voinut kirjoittaa vaikka koko juonittelun primus motoriksi ja Michelangelilla olisi ollut paremmat edellytykset tulkita se kuin Carstenilla.

 

Tekniseltä toteutukseltaan taso on korkeintaan b-luokkaa eurowesternienkin sarjassa. Kohtausten pimeys tekee siitä paikoin vaikean seurattavan, varsinkin kun kuvanlaatu on muutenkin sitä mitä se on. Äänipöydässä musiikki liu'utetaan kylmästi lähes nollaan, kun joku puhuu ja nostetaan taas tappiin, kun puhe loppuu. Tämäkin on eurowesternien ominaispiirre, ihan Leonea myöten. Mutta jos biisi on hyvä, niin se kuulostaa hyvältä vaikka matkaradiosta, ja sama on leffojenkin kanssa. Viimeisen päälle hiotut kuvaukset ja äänitykset ym. ovat plussaa tarinan päälle. Tavallisena kostowesterninä elokuva ei ole mitenkään kummoinen, mutta jos antaa mielensä leijailla yliluonnollisen puolelle, niin siitä saa huomattavasti enemmän irti.

 

Arvosana: ***

 

and_god_said_to_cain.jpg