Vera Cruz

 

Pääosissa: Gary Cooper, Burt Lancaster, Cesar Romero

 

Ohjaus: Robert Aldrich (1954) 94 min

 

Yhdysvaltain sisällissodan päätyttyä amerikkalaiset onnenonkijat suuntavat taistelemaan Meksikoon. Näin myös Etelän riveissä taistellut Ben Trane (Gary Cooper). Hän tapaa matkalla Joe Erinin (Burt Lancaster), joka myy Benille varastamansa hevosen, jonka oma hevonen on murtanut jalkansa, saaden hevosen oikean omistajan, Meksikon armeijan upseerin peräänsä. Miehet pääsevät pakoon, mutta Ben pieksee Joen ja ottaa tämän hevosen. Kaupungissa hän törmää Joen miehiin, jotka luulevat Benin tappaneen Joen. Joe saapuu viime hetkessä pelastamaan tilanteen ja miehet lyöttäytyvät yksiin. Markiisi Henri de Labordere (Cesar Romero) haluaa värvätä miehet joukkoihinsa, kuten juaristakenraali Ramirezkin (Morris Ankrum). Suuremman palkkion houkuttelemana he lähtevät markiisin mukaan. Keisari Maximillian (George Macready) pyytää miehiä saattamaan kreivitär Marie Duvarren (Denise Darcel) Vera Cruzista Eurooppaan lähtevään laivaan. Ben ja Joe arvelevat, että kuljetuksessa on kyse muustakin, ja matkalla he tutkivat vaunun, johon on piilotettu 3000000 kultakolikkoina. Marie on suunnitellut vievänsä kullan ja kolmikko lupaa jakaa sen kolmeen osaan. Matkan aikana juaristat hyökkäävät useaan kertaan kuljetuksen kimppuun. Erään hyökkäyksen aikana meksikolaistaskuvaras Nina (Sara Montel) hyppää saattueen kyytiin ja palauttaa Benille tältä varastamansa lompakon. Marie on aikonut pitää kullan itsellään, mutta kun Joe alkaa epäillä, he päättävät jakaa kullan kahdestaan. Markiisi, joka salakuunteli Marien ja miesten kullanjakopuheita, vie kullan vankkureista. Joen miehet epäilevät myös, että kuljetettavana on muutakin kuin kreivitär. Markiisi armeijoineen linnoittautuvat tukikohtaan ja Ramirez pyytää apua Beniltä ja Joelta. Juaristat hyökkäävät armeijaa vastaan. Ben on valmis luopumaan kullasta juaristojen hyväksi, mitä taas Joe ei hyväksy, ja kumppaneista tulee viholliset.

 

Tämä Robert Aldrichin ohjaama western on monessakin mielessä suuntaa antava elokuva. Tarina esittelee varsin kyyniset sankarit (antisankarit), jotka heittäytyvät itsekkäistä syistä mukaan toisen maan vallankumoustaisteluihin. Ja tämä noin 15 vuotta aiemmin, ennen kuin Zapatawesternit nostivat päätään lähinnä Euroopassa. Westerngenren tunnusmerkkejä on aina ollut, että vahvemmat puolustavat heikompia. Vera Cruzissa asetelma on päinvastainen: vahvemmat puolustavat vahvempia, kun näillä on enemmän rahaa. Ja tokihan kyynisistä sankareista ainakin yksi rupeaa taistelemaan lopulta epäitsekkäistä syistä heikompien puolella, tässä tapauksessa Etelän herrasmies Trane, joka taisteli aatteen puolesta jo kotimaassaankin. Elokuva rakentaa myös jonkinlaista siltaa eri kulttuurien ja vanhojen vihollisten välille: yhtenä esimerkkinä sinitakkinen tummaihoinen sotilas (Archie Savage) lyöttäytyy kapinallisupseerin, Tranen luottomieheksi. Tämä kaikki jää kuitenkin varsin pieneen osaan, sillä Aldrich luottaa vahvasti elokuvissaan toimintaan, eikä Vera Cruz ole mikään poikkeus. Vaikkei leffassa veri lennäkään Sam Peckinpahin tyyliin, on sen toimintakohtaukset äärimmäisen väkivaltaisia, ja ruumisluku nousee korkeaksi. Eikä vain verrattaessa aikalaisiinsa: Cooper niittää gatlingilla yhtä kylmästi kuin Djangokin. (Vaikken olekaan aseiden asiantuntija, niin kyseistä mallia, Colt Model 1883 .45 kaliiberin Gatling Gun, ei todennäköisesti ollut vielä olemassa elokuvan tapahtuma-aikaan, 1865-67) Ja sitten ehkä se kaikista enteellisin asia: Charles Buchinsky soittaa elokuvassa huuliharppua. Sama mieshän näytteli ”Huuliharppukostajaa” nimellä Charles Bronson.

 

Tuottajaksi jo varhaisessa vaiheessa ryhtynyt Burt Lancaster näyttelee tällä kertaa hieman kierompaa roolihahmoa. En varsinaisesti ole Lancasterin suuri ihailija, mutta Vera Cruzissa hän virnuilee jo liiankin kanssa, kuin hammastahnamainoksessa. (Loiri virnuilee ihan samalla tavalla ”Hirttämättömissä”) Se ei näytä ainoastaan koomiselta, mitä elokuva ei missään vaiheessa ole, vaan myös typerältä, varsinkin kun muuten mies on pökkelö toimintakohtauksia lukuun ottamatta. Vastaparina on sitten toinen elastisuuden ruumiillistuma, Gary Cooper, joka näyttää tässä elokuvassa todella vanhalta, ehkäpä tarkoituksellakin, kun ”eversti” Trane on entinen plantaasin omistaja, jonka omaisuus tuhottiin sodan aikana: ei kai Konfederaation armeijassakaan pojanklopit eversteiksi ylenneet. Cooperin karisma yleensä riittää vähäeleisyydestä huolimatta: Cooper kuuluu niihin näyttelijöihin, joista tietää mitä saa kun tilaa. Iäkkäästä olemuksestaan huolimatta Cooperin roolihahmo laitetaan romanssiin näyttelijätaidoiltaan kehnon mutta kauniin Sara Montelin kanssa. Nina on jälleen esimerkki väkisin tarinaan kirjoitetusta naisroolista: se ei tuo kerrassaan mitään lisäarvoa elokuvan juoneen. Kreivitär Marie on sen sijaan merkittävässä ja järkevässä osassa, mutta tähänkään femme fatalen rooliin ei ole saatu pätevää näyttelijää. Etenkin puheeltaan kömpelö Denise Darcel ei ainakaan itseeni tee semmoista vaikutusta, joka kietoisi miehen kuin miehen sormensa ympärille. Muu casting on ihan kelvollinen, etunenässä Cesar ”Jokeri” Romero ja Bronsonin ohella Joen apumiehiä näyttelevät vakiokasvot Ernest Borgnine ja Jack Elam. Jälkimmäisten roolit eivät poikkea tavanomaisten, vähä-älyisten rikollissidekickien rooleista mitenkään.

 

Totutusti Aldrichin toimintakohtaukset toimivat hyvin, mutta jostain syystä aikaa ei ole käytetty siihen, että Maximillian I oli despootti ja köyhät meksikolaiset sankareita. Kamerat on viety ulos ja aidoille Meksikon tapahtumapaikoille, mm. Auringon pyramidin juurelle. Dialogin jälkiäänityksen huomaa, sillä äänikuva ei vastaisi visuaalisen kuvan antamaa akustiikkaa. Tämän olen huomannut miehen muissakin elokuvissa. Ja on ihme, ettei Darcelin puhetta ole dubattu kunnolliseksi, kun dialogit on kuitenkin jälkiäänitetty. Dialogissa on ihan näppäriä heittoja. Kapteeni Danette (Henry Brandon) mm. toteaa Joelle, jolta viiniä juodessaan vuotaa suupielet: ”Careful. Some of the wine is getting in your mouth.”

 

Arvosana: ***

 

vera_cruz-normal.jpg