He kuolivat saappaat jalassa (They Died with Their Boots On)


Pääosissa: Errol Flynn, Olivia de Havilland, Arthur Kennedy


Ohjaus: Raoul Walsh (1941) 140 min


George Armstrong Custer (Errol Flynn) astuu West Pointin sotilasakatemiaan. Kukkoileva nuori mies herättää huomion ja vanhempi opiskelija Ned Sharp päättää antaa Custerille opetuksen majoittamalla tämän majuri Romulus Taipen (Stanley Ridges) huoneistoon. Custer joutuu silmätikuksi ja opinnot kärsivät. Custer osoittautuu kuitenkin hyväksi johtajaksi, ja kun sisällissota uhkaa kääntyä Konfederaation eduksi, myös Custer saa päättötodistuksen ja pääsee luutnanttina Washingtoniin. Katkerin mielin Custer joutuu lähtemään, sillä hän on juuri tavannut Elizabeth 'Libby' Baconin (Olivia de Havilland) eikä ehdi selittää tälle poistumistaan. Washingtonissa Custer ei kuitenkaan pääse tositoimiin, sillä West Pointin majuri Taipe määrää hänet esikuntatehtäviin. Määrätietoinen luutnantti pääsee kenraali Winfield Scottin (Sydney Greenstreet) lähipiiriin ja pian myös rintamalle. Hän johtaa joukkonsa voittoon taistelussa, haavoittuu ja saa mitalin. Hän palaa Monroehun tapaamaan Libbyä ja lupaa naida tämän Libbyn isän (Gene Lockhart) vastustuksesta huolimatta. Sattuman oikusta Custer ylenee everstiksi ja saa komennettavakseen Michiganin prikaatin. Miehiä säästämättä hän hyökkää vihollista vastaan ja onnistuu lopulta saamaan voiton ja nousee Unionin suureksi sankariksi. Sodan jälkeen Custer alkoholisoituu ja Libby käy pyytämässä kenraali Scottilta, että Custer otettaisiin takaisin ratsuväen palelukseen. Hän pääsee Dakotaan 7. ratsuväkiosaston johtoon. Ensitöikseen hän ottaa kiinni Hullun Hevosen (Anthony Quinn), joutuu kahnauksiin Sharpin kanssa, joka on avannut varuskunnassa saluunan ja käy taisteluun paenneen Hullun Hevosen johtamia siouxeja vastaan. Hullu Hevonen lupaa antautua, jos saavat pitää Mustat kukkulat heimollaan. Custer suostuu. Sharpin bisnekset alkavat heikentyä ja hän suunnittelee Taipen kanssa keinon, jolla Custerista päästään eroon: he juottavat varuskunnan humalaan, josta Custer vimmastuu ja pieksee Taipen. Hänet vapautetaan tehtävästään. Matkalla kotiin Custer lukee lehdestä, että Mustilta kukkuloilta on löytynyt kultaa. Custerit epäilevät, että kyseessä on juoni ja vievät asian oikeuteen. Siouxit yhdistävät voimansa useiden muiden heimojen kanssa ja sota on valmis. Custer pyytää itseltään presidenti Grantilta (Joseph Crehan), että nimeäisi hänet takaisin 7. ratsuväkiosaston johtoon. Grant suostuu ja Custer käy kohtalokkaaseen hyökkäykseen Hullua Hevosta vastaan.


”He kuolivat saappaat jalassa” on eittämättä aikakautensa lapsi. Osallistuminen toiseen maailmansotaan on varmasti pelotellut mieliä Yhdysvalloissakin, kun elokuvaa alettiin kuvata, sillä mikään muu ei voi oikein selittää, että George Armstrong Custerista on tehty näinkin fiktiivinen sankarihahmo. Sisällissodassa hän ansaitsi hyvinkin sankaruutensa, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovatkin kaukana sankaruudesta. Roolihahmot ja tapahtumat sivuavat ylimalkaisesti historian kirjoja. Custerin sankarimyytti etenkin Little Bighornin tapahtumista on kumottu jo melkeinpä itse taistelusta lähtien. Custerin on väitetty tappaneen itsensä tajuttuaan virhearvionsa, joten voidaan kysyä, oliko Custer sittenkin pelkuri. Kuvaus Custerin suopeudesta intiaaniväestöä kohtaan koettelee arvomaailmaa. Washita-joen verilöyly on sivuutettu elokuvassa kokonaan: Custerin johtamat joukot tappoivat 103 cheyenneä, joista 92 oli lapsia, naisia ja vanhuksia. Jää tietenkin jokaisen katsojan omaksi päätökseksi, antaako asian vaikuttaa elokuvaan. Vaikka Custer ei olekaan sotahistorian suurimpia teurastajia, itseäni asia kuitenkin vaivaa. Custerin toimia ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, vaikka hän tottelemattomuuttaan tapatti omia miehiäänkin tarpeettomasti. Näin ollen voi päätellä, että kansakuntaa on haluttu valmistaa sankarikuvauksella, tai propagandalla, siltä varalta, että Yhdysvallat joutuu mukaan Euroopassa riehuneeseen maailmanpaloon.


Custerista jää omahyväinen, ylimielinen kuva. Ja kukapa olisi parempi esittämään moista hahmoa kuin Errol Flynn. Mies on luonnostaan rehvakkaan veijarimainen, niin hyvässä kuin pahassakin. On vaikea uskoa, että jokaiseen roolihahmon kuvaukseen olisi kirjoitettu nuo ominaispiirteet, vaan Flynn on tuonut ne mukanaan. Asia jakaa varmasti muidenkin mielipiteitä kuin minun. Robin Hood -tyyppisissä seikkailuelokuvissa se toimii paremmin. Mutta aina kun mies malttaa laittaa jarrua päälle, muistuu miten hyvä näyttelijä hän oikeasti on, paljon enemmän kuin kädet lanteilla hohotteleva hurmuri. Yhtä suurena itsestäänselvyytenä voi pitää myös Olivia de Havillandia, joka on jo kahdeksannen kerran Flynnin vastaparina. Parivaljakossa on jotain samaa kuin Tauno Palossa ja Ansa Ikosessa: kun kerran kemiat ovat napsahtaneet kohdalleen, niin mikään ei voi niitä erottaa. De Havilland katsoo suurine silmineen Flynniä kuin vain rakastunut voi, vaikkei virallisesti kaksikon välillä mitään koskaan ollutkaan, mitä kyllä epäilen vahvasti. Oli niin tai näin, niin kaksikko onnistuu loihtimaan romansseistaan uskottavia, ottaen huomioon, että melkoista pilvilinnahöttöähän rakkaustarinat tuohon(kin) aikaa olivat. Custerin hyvästellessä vaimonsa, tietäen, että ratsastaa kohti varmaa kuolemaa, on jotain todella lopullista. Ainakin Flynnin ja de Havillandin yhteistyö päättyi siihen. Arthur Kennedy on ihan pätevä Custeria piinaavana kollegana, samoin Sydney Greenstreet, joka muistuttaa huikeasti näyttelemäänsä kenraali Scottia. Anthony Quinn on ainoa puheroolissa oleva intiaani. Hänkin on ennättänyt moneksi: sioux, meksikolainen, italialainen, kreikkalainen...


Walsh saa lähes kaksi ja puolituntisen eepoksensa toimimaan. Ratsuväkihyökkäykset ovat uljaita ja pääosaparin avustuksella romanssipuolikin soljuu eteenpäin kitkatta. Eritoten teki vaikutuksen kohtaus, jossa sodan alettua etelän immeiset poistetaan sotilasakatemiasta. Jako kahtia jakaantuneesta yhteiskunnasta konkretisoituu kohtauksessa kaikista voimakkaimmin, kun ilmoituksen jälkeen työ- ja opiskelutoverit julistetaan käytännössä vihollisiksi, herrasmiesmäisesti tietenkin. Vielä kun akatemian johtaja käskee soittokuntaa soittamaan läksiäisiksi Dixietä. Toinen merkittävä musiikillinen teema on tietenkin 7. ratsuväkijoukon tunnusmusiikiksi tullut Garryowen, alun perin irlantilainen juomalaulu (onko niitä muunlaisiakin?), jonka Custer itse valitsi. Alun vekkulimaisen luonteen jälkeen elokuva muuttuu luonnollisesti tummasävyisemmäksi, ja kaikesta Custerin persoonaan liittyvästä huolimatta miehestä voi jollain tapaa pitää, kiitos Errol Flynnin. Minulle ei kuitenkaan koskaan käynyt selväksi, miksi Custer halusi tapattaa itsensä? Tai miten se hyvitti rikotun lupauksen intiaaneille? ”Pienessä suuressa miehessä” Custer on esitetty hourailevaksi upseeriksi, joka sekin on virheellinen tulkinta. Aivan kuten väite miehen alkoholismistakin: Custer ei koskenut viinaan West Pointin jälkeen. Mutta joku heikkoushan sankarillakin pitää olla. Huvittavaa on, että John Fordin "Apassilinnake" antaa oikeamman kuvan Custerista, vaikka kyseinen elokuva ei edes käsittele Custeria.


Arvosana: ***½


they_die_with_their_boots_on-normal.jpg