Takaa-ajetut (A Time for Killing)

 

Pääosissa: Glenn Ford, George Hamilton, Inger Stevens

 

Ohjaus: Phil Karlson (1967) 88 min

 

Unionin vankileirillä nähdään erikoinen tilanne, kun vankilasta paennut sotilas tuodaan takaisin ja aiotaan teloittaa eversti Harrisin (Emile Meyer) käskystä. Majuri Tom Wolcott (Glenn Ford) ei haluaisi laitta käskyä täytäntöön, sillä hän arvelee sodan olevan pian ohi. Niin ikään teloitusryhmän muodostavat ”Puhvelisotilaat” niskuroivat ja ampuvat tahallaan ohi, jolloin Wolcott kuitenkin päättää ampua vangin itse, antaen farssille edes jonkinlaisen kunniakkaan lopun. Ennen kuolemaansa vanki on ehtinyt antaa vinkin muille vangeille pakoreitistä: keittiöstä johtaa tunneli joelle. Wolcott pyytää korkea-arvoisinta vankia, majuri Dorrit Bentleyta (George Hamilton) kertomaan vangeille, että sota on pian ohi ja vankeja kohdellaan hyvin, jos nämä eivät yritä paeta. Bentley vastaa, ettei sota tule olemaan ohi edes sadassa vuodessa, ja seuraavana yönä yhdeksän Konfederaation sotilasta pakenee. Wolcott on lähettänyt naisystävänsä Emily Biddlen (Inger Stevens) pois. Pakenevat kapinalliset osuvat saattueen reitille, tappavat saattueen sotilasjäsenet ja ottavat Emilyn panttivangiksi. Wolcott on saanut käskyn lähteä jäljittämään vankikarkureita ja pian hän löytää kuolleet sotilaat. Ensin hän luulee Emilyn kuolleen, kun paikalle on kaivettu yksi hauta, mutta sieltä paljastuu vain Etelän sotilas. Karkulaiset ratsastavat kohti Meksikoa ja saapuvat kyläpahaseen, jonka kanttiinista löytävät Unionin kuriirin. Kersantti Luther Liskell (Max Baer jr.) ampuu lähetin ja löytää tämän taskusta viestin, joka kertoo Leen antautuneen ja sodan olevan ohitse. Bentley käskee kersanttia pitämään tiedon heidän välisenä salaisuutena. Luutnantti 'Pru' Prudessing haistaa palaneen käryä, joten Bentley määrää hänet vahtimaan Emilyä. Viina alkaa sekoittaa miesten päitä, mutta ilonpito keskeytyy, kun kersantti Dan Way (Harry Dean Stanton) tuo viestin, että Unioni on päässyt heidän jäljilleen. Bentley antaa käskyn lähteä kohti Meksikoa. Muiden lähdettyä Bentley raiskaa Emilyn ja jättää tämän kanttiiniin, josta Wolcott miehineen hänet löytävät. Emily vaatii kostotoimenpiteitä, mutta ohjekirjan mukaan käyttäytyvä Wolcott ei aio ylittää rajaa. Bentleyn kunniattomuus saa Wolcottin lopulta ylittämään rajan ja käymään taisteluun. Mutta kumpi lopulta onkaan voittaja, vaikka Unioni tekeekin selvää jälkeä karkureista.

 

Paikoin todella psykologiseksi menevä elokuva tämä ”Takaa-ajetut”, jossa Harrison J. Ford tekee ensimmäisen nimiroolinsa. Sinänsä hauska yksityiskohta, että kaksi vuosikymmentä vuotta myöhemmin H. Ford esiintyi elokuvassa ”Takaa-ajettu”. No, tulevan Indiana Jonesin rooli on vielä varsin vaatimaton. Ja vaatimattomaksi jää kyllä itse elokuvakin. Tuntuu, että hahmojen käyttäytyminen on mutkikasta vain mutkikkuuden takia. En oikein päässyt kärryille, miksi roolihahmot muuttavat mieltään ja toimivat tavallaan. Yksi syy saattaa olla, että elokuvan ääniraita ei ole kovin häävi, ja varsinkin jotkut roolihahmot vääntävät leveää murretta tai mutisevat muuten vuorosanansa. Alun perin elokuvan piti ohjata Roger Gorman, jonka leffat eivät ole tunnettuja tekniseltä laadultaan kovinkaan kummoisina. Ohjaajan korvasi siis Phil Karlson, joka jatkaa kutakuinkin samalla Gormanin linjalla. Positiivista kyllä, kamerat on viety ulos studiosta. Tarinan kirjoittajista ei hirveästi tietoa löydy. Aviopari Nelson & Shirley Wolford kirjoittivat kirjan ”The Southern Blade” tai ”The Long Ride Home”, mitään muuta tietoa heidän tuotannostaan ei sitten herukaan. Ohjaaja Karlson tunnetaan ainakin Elviksen elokuvasta ”Kid Galahad” ja muista b-luokan elokuvista. Käsikirjoittaja Halsted Wellesin meriittilista on jo selvästi kunniakkaampi, kuten myös pääosan esittäjän Glenn Fordin.

 

Ford on taipunut mainiosti niin sankarin kuin roistonkin rooliin.”Takaa-ajetuissa” hän pääsee osittain yhdistämään nämä roolit yhteen, mikä käy ilmi Wolcottin tavasta ampua vanki kylmästi, kun kerran esimies käskee. Eikä mitenkään sankarillisena voi pitää myöskään miehen suhtautumista naisystävänsä raiskaukseen: Wolcott katsoo naistaan alentuvasti, ilmeisesti pitäen tätä osasyyllisenä tapahtumaan, ja vasta sotilastoverin raukkamainen tappo saa miehen tekemään mitä miehen täytyy tehdä. Fordin suorituksessa ei ole mitään vikaa, mutta hahmo on vähän kuin tuuliviiri. Alkuun sympatiat ovat Bentleyn porukan puolella, vaikka George Hamiltonin olemus on aina ollut jotenkin iljettävä. Ja iljettäväksi Bentleyn toiminta lopulta muuttuukin. Bentleyn järjenjuoksussa on vaikea pysyä mukana, mutta käsitin, että miehen tarkoitus olikin tehdä itsestään marttyyri, joka ajaa ohjekirjaa noudattavan Wolcottin toimimaan lain vastaisesti. Ruotsin lahja Hollywoodille, Inger Stevens on ihan yhtä tyhjänpäiväinen kuin Clintin kanssa elokuvassa ”Hirttäkää heidät”. Ilmeisesti viattoman näköisille blondeille on ollut tuolloin tilausta. Sivuosissa esim. Harry Dean Stanton ei erotu mitenkään edukseen. Karmeimpia tapauksia niin roolihahmoiltaan ja etenkin Konfederaation osalta näyttelijöiltään ovat kummankin puolen ”komediaparivaljakot”: Unionin paikallisia Riitaojia esittävät Kay E. Kuter ja Dick Miller, ja kapinallisilla ameban älykkyysosamäärään juuri ja juuri yltävät Max Baer jr. ja Jay Ripley, jotka jostain käsittämättömästä syystä alkavat tapella muutamaan otteeseen. Lisäksi Baer hekottaa ja ilveilee lähes koko ajan, mikä saa katsojan repimään ohenevia hiuksiaan päästä. Ja tätä näytelmää on pakko kuvata oikein lähikuvina. Pahoitteluni, jos erehdyn Jay Ripleyn roolihahmosta, kun ihan täyttä varmuutta ei ole näyttelijöiden roolinimistä, jotka vetävät muuten vertaistaan. Vai miltä kuulostavat nimet Paddy Darling, Owelson, Zollicoffer ja Timothy Dwight Lovingwood?

 

On sinänsä harmi, että elokuvan lopputulema on tuommoinen sekametelisoppa, kun tekijät eivät oikein tiedä, mihin suuntaan elokuvaa pitäisi viedä. Heillä on ilmeisesti kyvyt loppuneet kesken, sillä onhan tarinassa varsin mielenkiintoisiakin kysymyksiä, joihin olisi voinut pureutua tarkemmin; sen sijaan tunnelmaa on haluttu keventää em. tappelukohtauksilla. Mieleenpainuvimpia hetkiä ovat sittenkin ne, jossa rivisotilaat ovat saaneet tarpeekseen, kun sen raiskauksenkin seurauksetkin jäävät Glenn Fordin alentavaan katseeseen: osoittautuu, ettei Wolcott ja Bentley olekaan niin kaukana toisistaan, kun kumpikin päätyy käyttämään häikäilemättä miehiään, jopa uhraamaan näiden henget omien motiivien toteuttamiseksi.

 

Arvosana: **

 

a_time_for_killing-normal.jpg