Erämaalinnakkeen petturi (The Man from the Alamo)

 

Pääosissa: Glenn Ford, Julie Adams, Hugh O'Brian

 

Ohjaus: Budd Boetticher (1953) 79 min

 

Kenraali Sam Houston (Howard Negley) päättää, ettei vahvistuksia voida lähettää Alamoon ja lähettää luutnantti Lamarin (Hugh O'Brian) mukana viestin, jossa pyytää taistelijoita viivyttämään kenraali Santa Anan joukkoja niin kauan, että he saavat kerättyä vahvistuksia muun Teksasin puolustukseen. Alamon linnakkeessa viisi miestä, joilla on tilat Oxbow'ssa, päättävät, ettei sota yhtä miestä kaipaa, ja yhden miehen olisi lähdettävä viemään miesten perheet turvaan. Arpa osuu John Stroudiin (Glenn Ford). Kun everstiluutnantti William Barrett Travis (Arthur Space) kysyy Alamoa puolustamaan jääviä astumaan eteenpäin, John Stroud jää paikoilleen, saaden petturin leiman. Lamar pyytää jäädä Stroudin paikalle, mutta Travis käskee hänen viemään vastauksen Houstonille. Kun Stroud pääsee kotitilalleen, tila, kuten kaikki muutkin läheiset tilat, on poltettu ja ihmiset tapettu. Ainoana henkiinjäänyt Carlos (Marc Cavell) väittää, että murhaajat olivat meksikolaisiksi pukeutuneita amerikkalaisia. Stroud päättää viedä Carlosin Franklinin kaupunkiin. Teksasin armeija on tullut evakuoimaan kaupungin naiset ja lapset. Lamar on kertonut Alamon kukistuneen ja kaikkien siellä olleiden kuolleen, paitsi yhden, John Stroudin. Kun kaupunkilaiset saavat selville Stroudin henkilöllisyyden, he haluavat hirttää miehen siihen paikkaan. Sheriffi (George Eldredge) vie hänet kuitenkin putkaan, jossa on myös mies, jonka Carlos väittää olevan osallinen tilallisten murhaamiseen. Stroud ”ystävystyy” miehen, Dawesin (Neville Brand) kanssa, joka lupaa auttaa Stroudia karkaamaan. Stroud puolestaan ilmoittaa olevansa meksikolaisten puolella. Saattueen lähdettyä kaupungin miehet päättävät hirttää Stroudin. Samaan aikaan kaupunkiin hyökkää Dawesin kumppanit, ja hyökkäyksen seurauksena Stroud ja Dawes pakenevat ja liittyvät rikollisjoukkoon, jota johtaa Jess Wade (Victor Jory). Wade ottaa Stroudin ryhmäänsä. Ryhmä aikoo ryöstää saattueen mukana kulkevan rahalähetyksen, jonka piti olla pankissa. He järjestävät väijytyksen mutta Stroud onnistuu varoittamaan saattueen tiedustelijoita. Stroud joutuu taisteluun Waden kanssa, jonka seurauksena hän putoaa kallion reunalta ja menettää tajuntansa. Wade vetäytyy odottamaan uutta tilaisuutta. Carlos, joka on mukana saattueessa, tunnistaa Stroudin takin ja lähtee etsimään miestä ja tuo hänet saattueeseen. Beth Anders (Julie Adams), joka otti Carlosin huostaansa, hoitaa Stroudin kuntoon. Lamar haluaisi miehestä eroon, mutta kun armeijalta tulee viesti, Lamarin on mentävä Houstonin joukkoihin ja saattueen turvallisuus jää Stroudin harteille, joka saa mahdollisuuden puhdistaa maineensa.

 

Elokuvan kirjoittajat ovat tarttuneet mielenkiintoiseen aiheeseen. Louis "Moses" Rose oli se mies, joka ei astunut Travisin miekalla piirtämän viivan yli. Hän poistui linnakkeesta 5. marraskuuta 1836, saaden pelkurin maineen. Pelkurin tarina ei kuitenkaan olisi ollut kovin antoisa aihe, ainakaan, kun sodasta ei ollut montaa vuotta, joten Rosen tarina on muutettu ”syytön mies -teeman” muotoon. Samalla on astuttu elokuvan ainoaan sudenkuoppaan, josta ei voi järkevästi päästä ylös: kun kyseessä on amerikkalainen, ja amerikkalaisten kuvaama sankari, niin sankari muuttuu sellaiseksi myös muiden silmissä, vaikkei mies pysty mitenkään todistamaan, ettei jättänyt Alamoa pelkuruuttaan. Lamarkin oikein kättelee Stroudia, kun tämä jää yksin puolustamaan saattuetta, vaikka hetki sitten oli lähes valmis pistämään miehen roikkumaan puun oksasta. Ja miksei hän epäillyt Stroudin jättävän saattuetta pulaan, kuten Alamossa. Loppupuolen logiikan puutteesta huolimatta kyseessä on erittäin vauhdikas ja hyvin toteutettu western.

 

Glenn Ford on elokuvassa parhaimmillaan miehenä, joka yrittää todistaa syyttömyyttään ja samalla hakea kostoa. Etenkin kohtaus, jossa Stroud jää yksin seisomaan muiden katsoessa häntä halveksuen, on kylmäävä. Fordin kasvoilla oleva häpeä tarttuu katsojaan eikä ihan heti muistu mieleen, milloin joku roolihahmo on jäänyt kohtauksessa niin yksin. Stroud on hahmo, josta on oikeasti helppo välittää. Kohtausta ei ole ylinäytelty eikä ylidramatisoitu vaikkapa kohtalokkaalla musiikilla: on annettu vain ammattitaitoisten, vaikka pääosin tuntemattomien näyttelijöiden tehdä työnsä. Kohtaus on päinvastainen kuin sankarillinen tulkinta John Waynen ”Alamossa”. Fordissa on jotain samaa kuin Alan Laddissa: kun karismaa löytyy, ei tarvitse nokkelaa dialogia, tupakkaa tai sikaria eikä mitään ylimääräistä pullistelua todistamaan, että kyseessä on kova tyyppi. Ford osallistuu toimintakohtauksiinkin kiitettävästi tekemällä aika pitkälle omat stunttinsa, tai sitten sijaisnäyttelijä on Fordin kaksoisolento. Ja hyvin pärjää muukin näyttelijäkaarti. Victor Joryn ja Neville Brandin roistonrooleja ei ole vedetty yli: genressä on vähän liikaakin tulkintoja, joissa roistot ovat pelkkiä psykopaatteja. Marc Cavellin lapsirooli on niin ikään uskottavampaa luokkaa. Valitettavasti naisrooli jää jälleen kerran vaille sen suurempaa tarkoitusta. Tarina antaa ymmärtää, että vielä jonain päivänä Stroud ja Beth päätyvät yhteen. Mutta ennen kaikkea iloitsin siitä, että mitään pelleroolia ei ole annettu kellekään: vakava tarina, vakavat hahmot. Kun nyt tämmöiseen aiheeseen on tartuttu, niin olisihan sitä kaivannut, että sankari olisi jäänyt hylkiöksi: se olisi antanut viimeisen silauksen Alamon tapahtumille ja heijastunut uskottavammin Rosen elämään. Entä jos tämmöinen vaihtoehto olisikin voinut olla mahdollinen?

 

Alun taistelu Alamossa jää vähän köykäiseksi, toisaalta se ei olekaan tarinan pointti. Isänmaallista hehkutusta nähdään, kun sotilas kiipeää linnakkeen reunan päälle pystyttämään katkennutta lipun tankoa uudelleen paikoilleen, kuolee ja Stroud hoitaa tehtävän loppuun: mieleen tulee kuva Iwo Jiman lipun nostamisesta. Toiminta toimii paremmin, kun päästään avomaastoon ja vankkurikaravaanin pako Waden joukoilta on silmiä hivelevän upeasti tehty. Kohtauksessa on vauhtia ja henkeäsalpaavia stuntteja. Boetticherin tarinan kuljetus on hyvin rytmitetty: toiminta ja draama on hyvässä balanssissa, ja vaikka toiminta edellä mennääkin, ei toimintakohtauksista tule ähky. Pienellä tarinan viilauksella leffa olisi varmasti korkeammalla, kun parhaita westernejä laitetaan paremmuusjärjestykseen.

 

Arvosana: ***½

 

the_man_from_the_alamo-normal.jpg