Paukkurauta-Kati (Cat Ballou)

 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan

 

Ohjaus: Elliot Silverstein (1965) 97 min

 

Catherine Ballou (Jane Fonda) on valmistunut hienosta tyttökoulusta opettajattareksi. Hän aikoo palata isänsä luokse Wolf Cityyn Wyomingiin. Matkalla hän auttaa puolivahingossa karjavaras Clay Boonen (Michael Callan) pakenemaan sheriffiltä (Bruce Cabot). Kotona hän huomaa, että niin isä Frankie (John Marley) kuin Wolf Citykin ovat muuttuneet. Frankie halutaan ajaa pois tilaltaan, mutta tämä ei suostu myymään sitä eikä kaupungin sheriffikään (Jay C. Flippen) halua tehdä mitään asian eteen. Sen sijaan revolverisankari Tim Strawn (Lee Marvin) on palkattu tekemään likaiset työt toisten puolesta. Catherine pyytää Clay Bonea ja tämän enoa Jediä (Dwayne Hickman) puolustamaan heitä, mutta nämä eivät ole oikeita asemiehiä. Frankien apuna työskentelevä intiaani Jackson Two-Bears (Tom Nardini) tietää, että Catherinen ihailema Kid Shelleen (Lee Marvin), joka esiintyy kirjallisuudessa, on oikeasti olemassa. Catherine palkkaa miehen oitis, tietämättä, että mies on vapiseva juoppo. Lopulta Strawn ampuu Frankien, ja kun sheriffi antaa Strawnille alibin, Catherine päättää ryhtyä miestensä kanssa lainsuojattomaksi ja aiheuttaa Wolf Citylle mahdollisimman paljon vahinkoa. Ensimmäiseksi he ryöstävät kaupunkiin matkalla olevan junan, joka kuljettaa kaupunkilaisten palkkarahoja. Shelleen ihastuu uuteen Catherineen, Catiin ja päättää ryhdistäytyä, mikä huipentuu siihen, että hän kohtaa Strawnin, veljensä. Cat on saanut tietää, että kaupungin omistaa käytännössä englantilaisherrasmies sir Harry Percival ja päättää jatkaa taisteluaan tätä vastaan, vaikka Clay on pyytänyt häntä lähtemään mukanaan St. Louisiin ja menemään kanssaan naimisiin. Esiintyen kaupunkilaisten ”kiitollisuuden osoituksena”, Cat menee sir Harryn yksityiseen junavaunuun, ja kun Harry ei suostu allekirjoittamaan syntejään, Cat ampuu hänet puolivahingossa taistelun seurauksena. Cat pidätetään ja hänet aiotaan hirttää. Shelleen, joka on tajunnut Catin rakastavan Claytä, on repsahtanut pulloon, mutta siitä huolimatta hän, Clay, Jed ja Jackson toteuttavat uhkarohkean suunnitelman Catin pelastamiseksi.

 

Mm. Most Wanted Westerns -sivusto rankkaa ”Paukkurauta-Katin” neljänneksi parhaaksi westernkomediaksi. Tähän voisi todeta, että jo pelkästään Suomessa on tehty kaksi hauskempaa westernkomediaa. Komediaelokuvan lähtökohtana pitäisi olla, että se jaksaa naurattaa kutakuinkin ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Sitten on niitä elokuvia, jotka tasapainottelevat sillä rajalla, että pitäisikö ne ottaa vakavasti vai komediana, eivätkä tiedä sitä itsekään. ”Paukkurauta-Kati” on selkeästi komedian puolella, mutta koska alkuperäinen romaani ”The Ballad of Cat Ballou” on kirjoitettu vakavaksi westerniksi, siitä on säilytetty myös vakavammat elementit mukana, ja siksi komediaosuus ei kanna koko elokuvan ajan, varsinkin, kun komedian taso on paljolti sitä, että Lee Marvin toikkaroi humalassa. Marvinilla on tosielämästä tarpeeksi käytännönkokemusta, joten siksi Marvinin esittämä kännikala onkin tavallista hauskempi, mitä puolestaan ei ole takaa-ajokohtaus, joka pyöritetään tuplavauhdilla eikä se pakollinen kapakkatappelukaan. Ja oliko tuo Marvininkaan näyttely nyt ihan Oscarin arvoinen kuitenkaan?

 

Ehkä oli, ehkä ei, mutta on se elokuvan parasta antia yhdessä Jane Fondan kanssa, joka pääsee esittämään monipuolisuuttaan näyttelijänä jo pelkästään Catin roolissa: hillitty tyttökoululainen, viettelevä ”prostituoitu”, pelokas isän tyttö jne. Kaikki nämä hoituvat hyvällä ammattitaidolla ja uskottavasti. Ja paikka seksisymbolina varmistui viimeistään niiden aerobic-videoiden ansiosta. Aiemmin tuli jo mainittua Marvinin kännisestä teutaroinnista, sen sijaan Tim Strawn jää tylsäksi hahmoksi ennen kaikkea siksi, ettei hahmolle ole kirjoitettu valkokangasaikaa kuin muutama minuutti. Strawnin ja Shelleenin kohtaaminen on kirjoitettu myös huonosti: johan esimerkiksi Laurel & Hardyn ”Merimiehiä ja maakrapuja” onnistui hyödyntämään kaksoisolentoja riittävän hyvin samoissa kohtauksissa. Merkittävässä roolissa on myös elokuvan kertojat, katulaulajat Stubby Kaye ja samettisen lauluäänen omaava ja loistavana jazzpianistina tunnettu Nat King Cole, joka kuoli keuhkosyöpään pian kuvausten jälkeen. Kaksikko sitoo elokuvan osia yhteen onnistuneella tavalla, aivan kuin Danny muutamaa vuotta myöhemmin ”Noin seitsemässä veljeksessä” (Seitsemän kertaa seitsemän). Kayen ja Colen esittämä ”The Ballad of Cat Ballou” on myös hieno biisi. Mainittakoon semmoinenkin seikka, että nämä katulaulajat olivat esikuvina myös jollain tavalla ”Sekaisin Marista” -leffaan, mutta en tiedä miten, kun en ole sitä elokuvaa katsonut. Ja tuskinpa tulen katsomaankaan.

 

Elokuvassa on hyväntahtoinen tunnelma, tämmöisestä kiltistä komediasta kukaan tuskin voi mieltään pahoittaa. No, ehkä siitä, kun Shelleen saapuu änkyräkännissä Frankien arkun viereen, ja nähdessään palavat kynttilät, alkaa laulaa ”Happy birthday to you...” ja puhaltaa kynttilät sammuksiin. Vaan eipä minulle käynyt vieläkään selväksi, miksi se on niinkin arvostettu komedia komedioiden joukossa. Elokuvassa on ihan näppärää dialogia, liian harvakseltaan kylläkin, joista ikimuistoisimpia lienee Jacksonin ja Frankien sekä Jacksonin ja Shelleenin vuoropuhelut:

 

Jackson: Hän (Strawn) on murhaaja, palkattu tappaja. Hänen nenänsä puraistiin irti tappelun aikana.

Frankie: Jos minä pelkäisin, niin pelkäisin sitä kaveria, joka sen nenän puraisi irti.

- -

Jackson: Kid, Kid, oli tämäkin aika repsahtaa. Näkisitpä silmäsi.

Shelleen: Mikä minun silmissä on vikana?

Jackson: Ne ovat punaiset, verenpunaiset.

Shelleen: Näkisitpä ne minun vinkkelistäni.

 

Ja kun Lee Marvin tuon sanoo, sen voi hyvin uskoa!

 

Arvosana: ***

 

cat_ballou-normal.jpg