Wyatt Earp

 

Pääosissa: Kevin Costner, Dennis Quaid, Gene Hackman

 

Ohjaus: Lawrence Kasdan (1994) 191 min

 

Nuori Wyatt Earp (Ian Bohen) aikoo karata taistelemaan Unionin riveihin. Isä Nicholas (Gene Hackman) saa kuitenkin poikansa kiinni. Kun Wyattin vanhemmat veljet James (David Andrews) ja Virgil (Michael Madsen) palaavat sodasta, James pahoin haavoittuneena, Nicholas päättää viedä perheensä länteen. Vuosien kuluttua Wyatt (Kevin Costner) on ryhtynyt hevosvankkurien ajajaksi. Eräänä päivänä hän ajautuu sanaharkkaan, mutta selviytyy uhkaavasta tilanteesta käyttämättä asettaan. Wyatt päättää palata Missouriin, jossa hän tapaa nuoruuden ihastuksen Urillan (Annabeth Gish), jonka kanssa menee naimisiin. Wyatt opiskelee lakia ja työskentelee samaan aikaan myös poliisina. Wyattin maailma murenee, kun Urilla kuolee lavantautiin. Wyatt retkahtaa viinaan ja syyllistyy mm. pahoinpitelyyn ja hevosvarkauteen, joista jää myös kiinni. Hän on vaarassa joutua hirtettäväksi, mutta isä auttaa poikaansa pääsemään vapaaksi, jos tämä vannoo, ettei enää koskaan palaa Arkansasiin. Wyatt ryhdistäytyy ja ryhtyy biisoninmetsästäjäksi ja tapaa Bat (Tom Sizemore) ja Ed (Bill Pullman) Mastersonin. He ystävystyvät ja myöhemmin Dodge Cityssä he toimivat sheriffin apulaisia. Wyattin saadessa mainetta kovana lainvalvojana, kansalaiset haluavat muutosta ja pehmeämpiä keinoja käyttävä Ed korvaa Wyattin, joka poistuu kaupungista. Jahdatessaan Teksasissa lainsuojatonta, hän tapaa John Henry ”Doc”Hollidayn. He ystävystyvät ja Doc auttaa Wyattia tehtävässään. Kun Wyatt kuulee Edin kuolleen, hän palaa Dodge Cityyn puhdistamaan kaupungin. Väsyttyään taistelemiseen, hän muuttaa veljiensä ja näiden vaimojen kanssa Tombstoneen, ja aikoo ryhtyä lailliseksi liikemieheksi. Unelma ei kuitenkaan toteudu ja etenkin Virgilin vaimo Allie (Catherine O'Hara) ja Wyattin naisystävä Mattie (Mare Winningham) syyttävät häntä kaikesta mahdollisesta. Mattie on sortunut oopiumiin ja Wyatt rakastuu kiertelevään näyttelijättäreen Josie Marcukseen (Joanna Going), jolla on suhde sheriffi Johnny Behaniin (Mark Harmon). Veljistä tulee jälleen lainvalvojia, ja kun kaupungin sheriffi Fred White (Boots Southerland) murhataan, he pidättävät joukon Cowboys-nimellä kulkevia miehiä. Ike Clanton (Jeff Fahey) ei tästä pidä ja kiista kärjistyy lopulta siihen, että Earpit ja Holliday kohtaavat Clantonin joukot O.K:n karja-aitauksessa. Bahen, joka on mustasukkainen, syyttää tapahtuneesta Earpeja, mutta tuomari hylkää syytteet. Cowboysit hyökkäävät veljien kimppuun Morganin (Linden Ashby) kuollessa ja Virgilin haavoittuessa vakavasti. Wyatt lähettää perheensä pois, mutta jää Docin ja muutaman muun kanssa suorittamaan kostoa, joka tunnetaan nimellä ”Earp Vendetta ride”.

 

Huolimatta pitkästä kestostaan ja paikoin kaksijakoisista arvosteluista, ”Wyatt Earp” on paras tästä myyttisestä lainvalvojasta kertova elokuva. Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin olin asiasta eri mieltä, mutta Kasdanin ohjaama epookki onnistuu yrityksessään kertoa, miten miehestä syntyi sellainen mies kuin olemme saaneet valkokankailtakin niin monesti nähdä. Nykytiedon valossa elokuva on varsin todenmukainen, näyttelijöiden ulkonäköä ja puitteita myöten, mitä oli myös toinen samaan aikaan valmistunut Earp-tulkinta ”Tombstone”. Faktatietojen puuttuessa on molemmissa elokuvissa käytetty teorioita tai pelkkiä huhuja tapahtumista onnistuneesti. Nuoruusvuosien osalta voidaan toki miettiä, mikä on totta dokumentoidun tiedon puuttuessa. Tekijät ovat uskaltaneet tarttua Earpin pimeään menneisyyteen, joka muovasi miehestä paikoin häikäilemättömän lainvalvojan. Muuttuminen kuuluisaksi asemieheksi ei ollut helppo, sillä alkuun pelkän tapon näkeminen sai miehen voimaan pahoin. Myös isän vaikutus mieheen on ollut tärkeä, hänen opettaessa, että miehen on hoidettava velvollisuutensa. Sankariteot eivät oikeuta pyhimykseksi, mutta menneisyyden virheet eivät myöskään saa himmentää sankaritekoja. Sen osoitti jo Ulysses Grant, joka leimattiin sisällissodan aikana ehkä aiheellisestikin juopoksi. Tästä huolimatta hän nousi sodan ratkaisuhetkillä hylkiöstä sankariksi. Ehkä jonain päivänä Suomessakin voidaan rehellisesti puhua sotasankareidemme heikkouksista ilman, että näkemykset leimataan pelkästään halventaviksi.

 

Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, tarina keskittyy Wyatt Earpiin. Tämä oli myös yksi syy, miksei Costner lähtenyt mukaan ”Tombstoneen”: siinä kun oli näyttelijän mielestä liikaa hahmoja. Tämä pitää puoliksi paikkansa, sillä ”Wyatt Earpissa” roolihahmoja on vähintään yhtä paljon, mutta painotus erilainen. Esimerkiksi Johnny Ringon osuus jää minimaalisen pieneksi, kun taas Mastersonin veljekset ovat lisänä ”Tombstoneen” verrattuna. Costnerin roolisuoritus palkittiin Golden Rasberry palkinnolla, eli huonoimman näyttelijän pystillä. Kovassa kilpailussa oli mukana myös Steven Seagal. Voiko joku ihan oikeasti pitää Seagalin roolisuoritusta missään elokuvassa parempana kuin Costnerin suoritusta Wyatt Earpinä? On totta, että elokuvan alkupuolella Costner ei vakuuta, romantiikan osalta ei missään vaiheessa, mutta kun Earp kasvaa viiksiään myöten, lisääntyy myös Costnerin uskottavuus ja Dodge Citystä alkaen hän on todella hyvä kovan asesankarin roolissaan ”Armottoman maan” tapaan. Sen sijaan Dennis Quaid sai positiivista kritiikkiä, kuten itsekin niin aikanaan julistin, mutta rehellisesti sanottuna Quaid vaikuttaa hieman siltä, että olisi ennemminkin sekakäyttäjä kuin kuolemansairas. Miehen kuihtunut ulkonäkö onnistuu hämäämään. Nimekäs näyttelijäluettelo menee hieman hukkaan, sillä Costneria lukuun ottamatta roolit on kirjoitettu vajaiksi. Gene Hackman, Jeff Fahey, Michael Madsen, heille riittää se, että esittävät itseään. Earpin naiset jäävät unohduksiin. Etenkin Mattien rooliin valittu Mare Winningham ei oikein istu ulkonäkönsä perusteella sellaiseksi, johon kuuluisa asesankari voisi rakastua ja pelkkänä panopuunakin löytyisi varmaan houkuttelevampia vaihtoehtoja. Joanna Going sen sijaan näyttää, mutta muuten naisen rooli jää vaisuksi eikä ole sellainen viettelijätär, jollaisena Josie on kuvattu.

 

Roolihahmoja kehittämällä elokuvasta olisi tullut vielä pidempi, joten joku kompromissi on pitänyt tehdä. Siitä syystä ”Tombstone” palvelee täydentävänä parina ”Wyatt Earpin” kanssa, sillä siinä esim. Earp Vendetta Ride ja Doc Holliday saavat enemmän tilaa. Kun muistelin, että ”Tombstone” oli näistä kahdesta se väkivaltaisempi, niin siinäkin muisti heitti osittain häränpyllyä. ”Wyatt Earpissä” paukutellaan ihan kiitettävästi ja hyvällä rytmillä: katsoja ehtii hengähtää välillä eikä turru jatkuvaan ammuskeluun. Hengähdystauot ovat kuitenkin sen verran lyhyitä, ettei tylsyys iske missään vaiheessa, vaikka kesto onkin n. 3 tuntia. YLEn taannoin esittämä versio oli lyhyempi kuin elokuvan tiedoissa kerrotaan. On siis ilmeisesti olemassa joku Ultimate extended directors special final cut edition. Kasdan on ehkä tunnetumpi käsikirjoittajana, mutta ”Wyatt Earp” on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikka esim. imdb:n käyttäjät pitävät ”Silveradoa” hänen parempana westerninään. Toisin kuin ”Silveradossa”, joka on melkoinen toimintahölkkä, ärsyttäviä tekijöitä ei ole. Puutteita toki on, kuten se, ettei elokuvaan synny sellaista vihulaista, joka jäisi elämättömästi mieleen. ”Wyatt Earpin” suosiota on varmasti syönyt se, että ”Tombstone” ilmestyi puoli vuotta aikaisemmin. Ja tietenkin vertaus Costnerin ”Tanssii susien kanssa” Oscar voittajaan. Minusta ”Wyatt Earp” menee kummastakin ohi, jos ei nyt ihan heittämällä, niin ainakin turvan mitalla.

 

Arvosana: ****

 

wyatt_earp-normal.jpg