True Grit: A Further Adventure

 

Pääosissa: Warren Oates, Lisa Pelikan, Lee Meriwether

 

Ohjaus: Richard T. Heffron (1978) 100 min

 

Rooster Cogburn (Warren Oates) on saanut toimeksiannon: hänen on vietävä Mattie Ross (Lisa Pelikan) isoisänsä luokse. Matkan aikana hänen on vietävä viesti Sumnerin perheelle siitä, että Annie Sumnerin (Lee Meriwether) lainvalvojana toiminut lanko on saanut surmansa. Sumnerin perhe on suurissa vaikeuksissa: perheen pää on kuollut, suu- ja sorkkatauti vaivaa karjaa ja Annien on lähetettävä poikansa Daniel (Lee Montgomery), Joshua (James Stephens) ja Christopher (Jeff Osterhage) läheiseen kaivokseen töihin. Daniel, joka on iältään liian nuori kaivostöihin, pääsee soittajaksi saluunaan. Kuinka ollakaan, Rooster on ryypännyt ja uhkapelannut hänen ja Mattien rahat ja matkaliput, joten myös Rooster päätyy kaivokselle, jonne myös Mattie palkataan sihteeriksi. Työnjohtaja Chaka (Fredric Cook) pyytää Roosterilta sijoitusrahaa, jotta tämän työpaikka säilyisi. Rooster kieltäytyy. Irlantilaistaustainen Harrison (Redmond Gleeson) epäilee työnjohtajan ja esimies Skorbyn (Lee de Broux) tehneen jopa murhia saadakseen sijoitusrahansa. Rooster ajautuu käsirysyyn Chakan kanssa, joka päättää kostaa tappamalla Roosterin. Rooster virittää ansan: suunnitelma on mennä pieleen, sillä Roosterin omien puheiden mukaan hän ei ole hyvä suunnittelija, ja Christopher pelastaa Roosterin ampumalla Skorbyn. Kun Annie saa tietää, hän suuttuu Roosterille. Mattie saa tietää, että kaivosyhtiö etsii miehiä, jotka voisivat turvallisesti kuljettaa kaivoksen annin pois, sillä usea kuljetus on päätynyt rosvojen käsiin. Mattie suostuttelee Roosterin ottamaan tehtävän vastaan. Rooster pyytää avukseen Joshuan ja kaupunkiin apulaissheriffiksi menneen Christopherin. Myös Roosterin johtama kuljetus ryöstetään ja Christopher haavoittuu vakavasti. Rooster lupaa etsiä rosvot yhdessä Joshuan ja salaa mukaan lähteneen Mattien avulla.

 

Tämä ”True Grit” sijoittuu sen alkuperäisen elokuvan ”Kova kuin kivi” jälkeen, jossa John Waynen esittämä Rooster Cogburn auttoi Mattie Rossia etsimään isänsä tappajat. ”Rooster Cogburn & Lady” on puolestaan itsenäinen jatko-osa ilman yhteyttä Mattie Rossiin. Warren Oates perii John Waynen silmälapun, mutta rakentaa Roosterista kokonaan omanlaisensa hahmon. Kun ensimmäisessä elokuvassa Waynen Cogburn oli hieman koominen hahmo, jonka humalaiselle hevosen selästä putoamiselle saattoi nauraa, niin Oatesin Cogburn on enemmänkin traaginen ja säälittävä hahmo pelattuaan ja ryypättyään matkarahat Mattien tietämättä, osaamatta pyytää edes anteeksi. (Traagisuutta lisää se, että elokuvan alussa hän olisi voinut auttaa etsintäpartiota ottamaan kiinni kaivoksen kuljetuksia ryöstävät miehet.) Tämä jääkin ainoaksi parannukseksi edeltäjiinsä. Toisaalta kun on kyse tv-elokuvasta, niin ihan kaikkea ei voi vaatiakaan: jälkipolville on jäänyt leffasta todella heikkolaatuinen kuvanauha tai bittirypäs. Silti se onnistuu voittamaan tyylillään 90- ja 2000-lukujen tv-leffat komeilla ulkokuvauksillaan eikä sitä ole tungettu 90-minuutin aihioon. Mutta etenkin loppua kohden pelimerkit vähenevät ja loppuhuipennus jää pannukakuksi, plus ne loppulätinät, jotka tuovat mieleen ”Pieni talo preerian”.

 

Joku voisi kysyä, miksi John Waynen legendaariseen hahmoon on pitänyt ottaa toinen näyttelijä? Voittihan Wayne sentään Oscarin roolistaan. Oma mielipiteeni on, että Wayne palkittiin lähinnä elämäntyöstään, sillä kuten olen maininnut jo ”Kova kuin kiven” kohdalla, Wayne on tehnyt osuvampiakin roolisuorituksia. Ja kun kerran Warren Oates ei edes yritä imitoida Waynea, niin ei siitä pitäisi kenenkään pahastua, vaikka Cogburn henkilöityykin niin vahvasti John Wayneen. Ulkoisesti Oates muistuttaa hiukan Bud Spencerin tulkitsemaa hahmoa nimeltä Hutch Bessy. Cohenin veljesten versiossa Jeff Bridgesin esittämä Rooster näyttää puolestaan enemmän juuri Oatesin Roosterilta, eikä nyt mitään kaksimielisiä ajatuksia edellisestä! Oates ei ole yhtä keskeisessä osassa kuin Wayne, vaikka Roosterin ja Annien välille on kirjoitettu pientä ihastumisen poikasta. Christopherin ja Mattien orastava suhde on sittenkin se mielenkiintoisempi, ”teini-iän” angstistaan huolimatta. En erityisemmin pitänyt nuoremmista näyttelijöistä, varsinkin kun he ovat selvästi roolihahmojaan vanhempia, mitä toki oli myös Kim Darby. Lisa Pelikanin Mattie sortuu besser-wisserismiin, joten ei oikeastaan ole mikään ihme, jos kuppi on kutsunut Roosteria matkan aikana. Lee Meriwether, siis sen alkuperäisen ”Batman-elokuvan” kissanainen, tekee yllättävänkin raikkaan ja konstailemattoman roolin huolehtivana äitinä. Sen sijaan elokuvan roistot poistetaan kuvasta mahdollisimman nopeasti, eikä heistä saa mitään otetta. Skorbyn ja Chakan nimetkin piti kaivaa vaikeimman kautta esiin. Ja keitä ne ryöstäjät sitten oikein olivat?

 

Elokuvan juoni on vähän paikasta ja kohtauksesta toiseen siirtymistä. Eniten raivostuttava asia on kuitenkin se, kun lopputaistelun aikana Rooster kaataa puun kohti mökkiä, jossa rikolliset piileskelevät. Ulos tullessaan he lähtevät juoksemaan kaatuvaa puuta karkuun puun pituussuunnassa. Siis miten tyhmiä käsikirjoittavat voivat olla, että vuodesta ja leffasta toiseen roolihahmot eivät osaa ottaa kahta askelta sivuun, jolloin vaara olisi siltä osin ohi? Odotan vielä joskus näkeväni kohtauksen, jossa hahmo seisoo junaradalla, juna lähestyy ja hahmo lähtee juoksemaan karkuun rautatietä pitkin. Kunnollisen lopun myötä arvosana nousisi kolmoseen.

 

Arvosana: **½

 

true_grit_a_further_adventure-normal.jpg