Ratsuväen urhot (The Horse Soldiers)


Pääosissa: John Wayne, William Holden, Constance Towers


Ohjaus: John Ford (1959) 115 min


Yhdysvaltain sisällissota 1863. Unionille alkaa käydä selväksi, ettei Konfederaatio olekaan niin helposti kukistettavissa. Ratsuväellä on rohkea suunnitelma: he aikovat katkaista Konfederaation huoltoyhteyden, tuhoamalla Newtonin rautatieaseman ja -linjan. Tehtävän saa eversti John Marlowe (John Wayne), siviiliammatiltaan rautatietyöläinen. Hänen tehtävä on johdattaa ratsuväen kolme pataljoonan rykmentti syvälle vihollisen alueelle. Tehtävän vaarallisuuden vuoksi hän saa mukaansa kirurgi ja majuri Henry Kendallin (William Holden), joiden välit ovat heti alkujaan huonot: henkilökohtaisista syistä Marlowe vihaa lääkäreitä, kun taas Kendall kannattaa humaanimpaa suhtautumista sodankäyntiin ja haavoittuneisiin. Joukko-osasto pysähtyy Greenbriarin plantaasilla, jonka omistaa miss Hannah Hunter (Constance Towers). Ystävällisesti käyttäytyvä Hannah tarjoaa upseereille illallisen, ja kun upseerit vetäytyvät suunnittelemaan etenemistään, Hannah kuuntelee heitä salaa. Arestiin joutunut Kendall saa asian selville ja vie hänet ja tämän palvelijattaren, Lukeyn (Althea Gibson) Marlowen luo. Marlowe ei halua ottaa riskiä, että nämä kertovat mahdollisista lupauksista huolimatta tietojaan Etelän joukoille, ja määrää heidät vangittaviksi ja mukaan otettaviksi. Vihollinen on kuitenkin saanut vihiä asiasta ja Newtonin asemalle järjestetään väijytys. Marlowe haistaa kuitenkin ansan ja tulitaistelun jälkeen hänen miehet pääsevät suorittamaan varsinaista tehtävää. Marlowe päätös vetäytyä etelän kautta ei saa varauksetonta tukea muilta upseereilta ja eritoten eversti ja tuleva poliitikko Phil Secord (Willis Bouchey) on asiasta eri mieltä. Marlowe pitää päänsä. Haavoittunut Konfederaation eversti Jonathan Miles (Carleton Young) tajuaa Marlowen suunnitelman ja sana päätyy aina kadettikouluun saakka, joka lähettää poikaoppilaansa Marlowen joukkoja vastaan. Marlowe ei halua taistella lapsia vastaan ja vetäytyy. Lopulta he päätyvät sillalle, jonka äärellä käydään ratkaiseva taisto.


Tämän elokuvan tiimoilta voi halkoa hiuksiaan sen suhteen, onko se nyt oikea western ollenkaan. Oikeampi genre olisi ehkä sotaelokuva, mutta mennään nyt näin, kun mm. Ratsuväkitrilogiankin olen arvostellut. ”Ratsuväen urhot” perustuu todelliseen sisällissodan operaatioon, ottaen toki taiteellisia vapauksia. Ja hyvä niin, sillä nyt tapahtumia riittää koko lähes kaksituntisen ajaksi, ja asemataistelu jää vain pieneksi osaksi elokuvaa. Ennen kaikkea Ford rytmittää elokuvansa siten, että toiminta ei ole hallitsevassa osassa, vaan toimintaa tulee silloin, kun sitä tarvitaan. Ja toimintakohtausten toteuttajana Ford on ollut omasta stunttaustastaan johtuen aina omaa luokkaansa niin toiminnallisesti kuin kuvauksellisestikin. Elokuvan kuvauksia varjosti myös kuolemantapaus, kun stuntnäyttelijä Fred Kennedy kuoli pudottuaan hevosen selästä. Järkyttynyt Ford halusi saada kuvaukset ohi mahdollisimman pian ja elokuvan loppu jääkin vähän hassusti auki. Kuolinkohtaus on jätetty itse valmiiseen elokuvaan, mutta sillä ei ole haluttu retostella. En ainakaan ole löytänyt mistään tietoa, missä kohtaa se tapahtuu. Sen sijaan Fordin henkilöohjaus ei ole ollut kovinkaan hyvää ja näyttelijävalinnat on monesti ollut outoja: naisnäyttelijät ja nuoret näyttelijät vetävät roolinsa useimmiten pahasti yli, ja sitten on näitä Fordin luottomiehiä, kuten Hank Worden, jotka ovat varmasti mukavia miehiä, mutta olisi hyvin voitu korvata osaavammilla näyttelijöillä. Ja yksi Fordin tunnusmerkki on se juoppo sivurooli: tällä kertaa roolin vetää Judson Pratt, mutta ei tiettävästi ole kuitenkaan irlantilaistaustainen hahmo tämä sotilasmestari Kirby, vaikka viskin perään onkin. Kukapa ei olisi.


Lukuun ottamatta Constance Towersin ylinäyttelemistä, etenkin ennen vangiksi joutumistaan, näyttelijätyö on ihan kelvollista, pyörien pitkälti Waynen ja Holdenin roolihahmojen ympärillä. Jälkikäteen on vaikea edes muistaa muiden roolihahmojen nimiä, sen verran taustalla ne jäävät. Wayne on jälleen kerran oma itsensä, ja saman voi sanoa Holdenista. Marlow suhtautuu hiukan nuivasti kaikkeen erilaiseen, mikä sopii Waynen imagoon hyvin. (Hauska yksityiskohta on, kun rata on saatu tuhottua, niin Marlowea ottaa radan, eli oman elämäntyön, tuhoaminen kovemmalle kuin miestappiot.) Hahmot eivät ole yhtä herkullisia kuin ”Apassilinnakkeessa” ja miesten vihamielisyys on turhan ilmeistä. Marlowe ei ole myöskään yhtä ristiriitainen kuin Ethan Edwards ”Etsijöissä”, jota voi hyvällä omatunnolla sekä ihailla että inhota. Kendall tasapainoilee lääkärivalan ja sotilaan velvollisuuden välillä, mutta vähän yksipuoliseksihan tuokin jää. Oikeasti noita kahta miestä tuskin laitettaisiin samaan pataljoonaan. Vähän varauksella suhtautuisin myös siihen, että noin tärkeään tehtävään otettaisiin naisvankeja mukaan. Ja sitä myöten kehitellään myös romanssia Marlowen ja tätä alkuun inhoavan Hannahin välille. Alkuun kun näyttää siltä, että se olisi juurikin Kendall, joka voittaa Hannahin sydämen, jos siitä nyt mitään kilpailua käydään alkujaankaan. Joka tapauksessa romanssin tynkä ei oikein sovi tähän(kään) elokuvaan.


Kun John Fordin westerin lyö eetteriin, niin harvemmin tarvitsee pettyä. Samaan sota-/westerngenreen menevä ”He ratsastivat yhdessä” on melkeinpä säännön vahvistava poikkeus, joka niin ikään on komeata katseltavaa, mutta tarinaltaan melko yhdentekevä. Elokuvan ehkä mieleen jäävin tapahtuma on, kun poika-armeija komennetaan rintamalle: siinä sodan mielettömyys korostuu kauheimmillaan. Se on myös symboli sille, että voimasuhteet alkaa kääntyä, kun kaikista heikoimmatkin lähetetään taisteluihin. Elokuvaa katsottuaan ei voi edelleenkään liikaa korostaa, miten Fordin työ on vaikuttanut elokuvantekijöihin ympäri maailmaa Orson Wellesistä Quentin Tarantinoon. Ja vaikkapa Formula 1 saattaa tuntua kaukaa haetulta, niin Fordin ja hänen kuvaajiensa kehittämät tekniikat ovat käytössä silläkin saralla.


Arvosana: ****


horse_soldiers-normal.jpg