Kaksintaistelu Rio Grandessa (Il segno di Zorro/Duel at the Rio Grande)


Pääosissa: Sean Flynn, Folco Lulli, Gaby André


Ohjaus: Mario Caiano (1963) 90 min


Baskimaalla asuvan Don Ramón Martínezin (Sean Flynn) äiti haluaa lähettää poikansa isänsä luokseen Meksikoon. Ramón, joka saa kuulla isänsä olevan espanjalaista sukuperää, ei haluaisi lähteä. Hänen mukaan määrätään José (Folco Lulli), jonka on määrä pitää Ramónista huolta. Saavuttuaan Meksikoon, Ramón ja José törmäävät kolmeen baskiin, mm. Marioon (Walter Barnes) ja ennen kuin selviää, että he ovat samaa kansaa, Ramón näyttää, ettei hän tarvitse kaitsijaa. Kun Ramón saapuu isänsä kotikaupunkiin, hän saa tietää, että tämä on hirttänyt itsensä, koska hän häpesi maanpetturuuttaan. Hänen omistama hopeakaivos on päätynyt kenraali Gutiérrezin (Armando Calvo) hallintaan. Ramón ei usko isänsä itsemurhaan, vaan ryhtyy selvittämään, mitä on oikeasti tapahtunut. Paikalliset peonit ovat väsyneet Gutiérrezin ja tämän oikean käden kapteeni Gomezin (Giulio Bosetti) sortoon. Taisteltuaan ensin naamioituneena, Ramón liittyy heidän joukkoon, palauttaakseen kaupunkiin oikeudenmukaisuuden, johon hänen isänsäkin uskoi.


Kaipa tämäkin elokuva westerniksi lasketaan. On se sitä enemmän kuin Zorroa, mistä kertoo elokuvan alkuperäinen nimi. Itse asiassa Zorroon viitataan vain yhdessä kohtauksessa, jossa näkyy miekalla viilletty Z merkki, ja jossain vaiheessa Ramónilla on joku naamio kasvoillaan. Oikea Zorrohan on don Diego de la Vega. Tapahtuma-aika on kuitenkin suurin piirtein sama, eli 1800-luvun alku, jolloin Espanjan kuninkaana toimi Napoleon Bonaparten isoveli Joseph-Napoleon Bonaparte. Se siitä historian oppitunnista. Elokuvan merkittävin seikka kuitenkin lienee se, että pääosassa seikkailee tunnetun seikkailuelokuvahurmurin, Errol Flynnin poika Sean Flynn. Seanin näyttelijäura tapahtui melkein kokonaan Euroopassa, kunnes kuvajournalistina toiminut Sean katosi traagisesti Vietnamin sodassa (Kambodzhassa) ja julistettiin lopulta kuoliaaksi. Suurta näyttelijää maailma ei menettänyt, toisin kuin isänsä kohdalla. Paljon on kuultu katkeria tilityksiä julkkisten lapsilta, ettei heitä kohdella heidän omien ansioiden mukaan. Seanin meriitit näyttelijänä ovat kuitenkin sitä luokkaa, että ilman kuuluisaa isäänsä häntä olisi tuskin koskaan nähty valkokankaalla.


Sean tuo mieleen italialaisen Giuliano Gemman niin ulkonäöltään kuin näyttelijänlahjoiltaankin, ja voisi hyvin kuvitella, että Gemma olisi voinut toimia Seanin stunt-miehenä. Toisin kuin Sean, Gemma pääsi kuitenkin hyviin elokuviin. Yhden elokuvan nähneenä ei toki voi vetää suurempia johtopäätöksiä Flynnin elokuvien tasosta, mutta jos siellä joku helmi olisi joukossa, niin luultavasti siitä olisi kuultu. Tilannetta voisi verrata George Lazembyyn, joka joutui James Bondin suuriin saappaisiin Sean Conneryn jälkeen. Katsottaessa ”HMSP:tä”, joka on mainettaan huomattavasti parempi elokuva, Lazembyn näkeminen Bondina aiheuttaa aina näppylöitä, mutta leffan edetessä siihen kuitenkin tottuu. Kun Sean Flynn miekkailee, vertaus käy vääjäämättä isäpappaan, mutta elokuvan edetessä se jää unohduksiin, ja itse asiassa Seankin käsittelee miekkaa varsin kelvollisesti. Mistä myös tunnustus ohjaajalle, joka on toteuttanut miekkataistelun näyttävästi, pitkillä otoksilla, jolloin näyttelijät joutuvat oikeasti hallitsemaan työvälineensä. Eikä Sean mitenkään huono näyttelijä ole verrattuna elokuvan muihin näyttelijöihin, mutta eihän hän pääse lähellekään isänsä veijarimaisuutta, ollen enemmänkin tahattomasti koominen.


Elokuvan juoni on varsin kliseinen ja alkupuolella tekijät eivät ole oikein kärryillä siitä, minkälaisella tyylillä tarinaa pitäisi kertoa: mukana on koomista toritappelua ja pellehahmoja, ja kohta ollaan taas vakavalla mielellä, pienen ihmisen ja oikeudenmukaisuuden asialla, jolloin myös kerrontakin on sujuvampaa ja näyttelijöiden ja juonen puutteet eivät häiritse. Mitään mestariteosta elokuvasta ei olisi saatu nimekkäämmillä näyttelijöilläkään. Viimeiset puoli tuntia (vain ja ainoastaan) kuitenkin pelastavat elokuvan katsottavaksi, mm. aiemmin mainitun miekkataistelun ansiosta: joku kriitikko onkin maininnut, että jos elokuvassa on hyvä miekkailukohtaus, niin se ei voi olla täysin huono. Halutessaan leffan voi kuitenkin nähdä höperönä kyhäelmänä, ja sitä se ehkä onkin. Elokuvassa on mielenkiintoinen yksityiskohta Skandinaviaa kohtaan: Ramónin isällä oli viikinkiverta suonissaan, ja siksi myös poika on himpun verran arjalaisen näköinen! Pienessä sivuosassa on Piero Lulli, joka vetää roolinsa aina yhtä ammattimaisella otteella. Gregorio Garcia Seguran musiikki enteilee laukkakompillaan italowesternien tulevaa tyyliä.


Arvosana: **


duel_at_the_rio_grande-normal.jpg