Punainen ratsastaja (Geronimo)


Pääosissa: Chuck Connors, Kamala Devi, Pat Conway


Ohjaus: Arnold Laven (1962) 101 min


Armeija odottaa viimeisten apassien, etenkin Geronimon (Chuck Connors) antautumista. Apasseille on luvattu reservaatti, jossa he saavat ruokaa ja vaatteita. Geronimo ei ole sopimuksesta mielissään, etenkin kun vaikuttaa siltä, että heidän elämäntapa on kielletty. Kaiken kukkuraksi hän kokee alentavaksi, kun hänen ystävänsä Mangus (Ross Martin) on ryhtynyt viljelemään maissia. Kun reservaatin asiamies ja pappi Jeremiah Burns (John Anderson) tekee maakaupan reservaatin osasta ratsuväen kapteeni William Maynardin (Pat Conway) suostumuksella, Geronimo saa tarpeekseen ja pakenee uskollisen kansansa seuraamana. Kenraali George A. Crook (Lawrence Dobkin) lähettää sotilaspartion etsimään paenneita. Etsintöihin osallistuu myös osasto Meksikon armeijasta. Kapteeni Maynardilla on henkilökohtainen syy löytää Geronimo ja tappaa tämä mikäli mahdollista. Apassit piiloutuvat vuorille ja tekevät hyökkäyksiä saadakseen ruokaa. Geronimo rakastuu valkoisten tavoille oppineeseen apassinaiseen, Teelaan (Kamala Devi) ja eipä aikaakaan, kun Teela on raskaana. Apassien kurjat olot jakavat mielipiteitä: mm. Teela haluaisi antautua, mutta Geronimo on sitä vastaan. Lopulta armeija löytää apassien piilopaikan: Maynard haluaa tehdä tykillä selvää koko porukasta, kun taas luutnantti John Delahay (Adam West) haluaa apassit hengissä. Geronimo tietää, ettei voi neuvotella Maynardin kanssa. Samaan aikaan on tehty apasseja tyydyttävä sopimus, mutta ehtiikö tieto siitä taisteleville osapuolille ajoissa?


”Punainen ratsastaja” on varsin seikkaperäinen kuvaus yhden kuuluisimman intiaanin, Geronimon viimeisistä vapauden vuosista. Historialliset faktat jäävät vähäisiksi, kun elokuva keskittyy lähinnä siihen, miten huonosti alkuperäisväestöä kohdeltiin: päättäjien lehmänkaupoilla ja rikotuilla sopimuksilla intiaanit alistettiin luopumaan kulttuuristaan, kun mm. alkuperäisten nimien käyttö kiellettiin. Aiheesta on monin verroin parempia elokuvia, kuten ”Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen”, mutta yleisesti ottaen kaikki elokuvat sortuvat anteeksi pyytelevään tulkintaan. Rautalangasta on väännetty etenkin elokuvien konnat, jottei kenellekään vaan jää epäselväksi mikä hahmo on miehiään/naisiaan. ”Punaisessa ratsastajassa” Geronimosta on tehty eräänlainen Kristus-hahmo, mitä korostaa raamatullisista elokuvista muistuttava musiikki. Elokuvasta jää varsin tv-tuotantomainen toteutus päällimmäiseksi mieleen, johtuen pitkälti myös näyttelijöistä.


Nimirooleista on turha etsiä alkuperäisväestön edustajia. Geronimoa näyttelee entinen baseball-tähti Chuck Connors, joka näytteli tuohon aikaan tv-sarjassa ”The Rifleman”. Connors on kieltämättä uurteisine kasvoineen jonkin verran esittämäänsä hahmoa muistuttava, mutta muuten näyttelijänä melkoisen yhdentekevä. Hän yritti tehdä Eastwoodit ja meni Italiaan tekemään westernejä vaatimattomalla menestyksellä. Hänen vaimoaan esittävä, ja myöhemmin myös tosielämän vaimoksi päätynyt Kamala Devi (ei se nyt niin kamala ole, heh, heh) puolestaan on syntyjään intialainen, Ross Martin Puolan juutalainen ja Armando Silvestre meksikolainen. Ongelmana ei ole ainoastaan näyttelijöiden ulkonäkö, sillä näyttelijät ovat yhtä ”amerikkalaisia” kuin elokuvan valkoiset niin puhetyyleineen kuin eleineenkin. Asiasta pitää syyttää myös käsikirjoittajia epäuskottavasta dialogista kuin myös ohjaajan kyvyttömyydestä henkilöohjaukseen. Pat Conwayllä on puolestaan Vincent Pricen syndrooma: kulmia kohotetaan ja hymyillään liioitellusti osoittamaan, että kyseessä on oikein pirullinen hahmo. Pikemminkin saa vaikutelman, että näyttelijät kärsivät jonkinasteisista kasvohalvauksista. Adam West ei juuri eroa Batmanin roolistaan, vaan jäykästi ja ennen kaikkea hitaasti pudottelee repliikkinsä.


Käsikirjoituksessa ei ole oikein aineksia edes puolitoista tuntia kestävään elokuvaan. Geronimosta ei kerrota oikein mitään: sopisi olettaa, että olisi edes jonkinmoista yritystä selittää miehen myyttistä mainetta. Mutta ei, Geronimo on vaan soturi, joka ei halua antaa periksi. Tapahtuma-aikojen suhde hahmoihin on myös koetuksella. Ja loppuhuipennus se vasta varsinainen pannukakku onkin: senaattori Conrad (Denver Pyle) heiluttaa uutta sopimusta, ja yht'äkkiä Geronimo onkin valmis antautumaan ilman mitään selityksiä. Ja siihen elokuva sitten loppuukin. Toimintakohtaukset jäävät liian siisteiksi, kun ottaa huomioon, että todellisuudessa intiaanit käyttivät hyvinkin raakoja keinoja paitsi sotiessaan, niin myös siviilejä kohtaan. Ratsastuskohtauksiin on jonkin verran panostettu. Jonkinmoista huvitusta aiheutti se, että apassit luulevat Washingtonin olevan Yhdysvaltain presidentti. Elokuvan ainoaksi anniksi jää se, että ainakin hetken saa seurata, miten Amerikan alkuperäisväestö pisti menestyksellä hanttiin numerollisesti ja aseellisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Suomentaja on ilmeisesti saanut palkkansa käännettyjen sanojen määrän mukaan: mikä muuten selittää elokuvan suomenkielisen nimen?


Arvosana: **


geronimo-normal.jpg