Acquasanta Joe


Pääosissa: Lincoln Tate, Ty Hardin, Richard Harrison


Ohjaus: Mario Gariazzo (1972) 94 min


Jeff Donovan (Ty Hardin) johtaa rikollisjoukkoa, joka sotilaiden asussa ryöstää pankkeja, apunaan Unionin kanuuna. Acquasanta Joe (Lincoln Tate) on palkkionmetsästäjä. Eräänä päivänä Donovan ryöstää pankin, jossa on Joen säästöt. Armeija haluaa kanuunansa takaisin ja he pyytävät Joeta auttamaan asiassa. Charlie Bennett (Richard Harrison) on pettänyt Donovanin ja paennut saaliin kanssa. Joe tuo hänet takaisin Donovanille tämän maksettua hänestä palkkion. Donovan ei suostu kertomaan minne on piilottanut rahat. Joe pelastaa Charlien osana armeijan kanssa tehtyä suunnitelmaa. Donovan haluaa miehen takaisin. Suunnitelma epäonnistuu puolin ja toisin ja Donovan ottaa Joen vangiksi, uskoen, että tämä tietää rahojen piilopaikan. Donovanin miehet alkavat epäillä Donovanin johtamistaitoja ja syrjäyttävät hänet. Donovan auttaa Joen pakoon . He sopivat riitansa siksi aikaa, kunnes vihollinen on kukistettu.


Joskus sitä tulee katsottua elokuvan, jonka tarkoituksesta ei ole mitään käsitystä, enkä nyt tarkoita taide-elokuvia, jonka ymmärtämiseen ei vajavainen älyni riitä. ”Acquasanta Joen” kohdalla alkaa pohtia, että ovatkohan tekijät itsekään tienneet mitä ovat elokuvaltaan halunneet. Tai ovatkohan he lopputuloksesta tosissaan ylpeitä. ”Acquasanta Joe” ei ole ainoastaan huono elokuva, mutta se on myös harvinaisen mitäänsanomaton kaikessa muodossaan: se ei onnistu edes ärsyttämään huonoudellaan, puhumattakaan, että sen huonous nostaisi elokuvan kulttimaineeseen Ed Woodin leffojen tavoin. Ainoa lohdutus lienee se, ettei elokuvaan käytetyllä rahalla todennäköisesti ole torpattu mitään kunnianhimoisempaa projektia.


Ensimmäisenä asiana nousee esille elokuvan tyyli: välillä elokuva pyrkii olemaan komedialeffa, sitten taas toimintaleffa ja kolmantena vielä Sartana/Sabata-tyylinen veijarileffa. Edelleenkään en ymmärrä, mikä mahtoi olla elokuvan päälinja. Toisena pointtina on tarinan järjettömyys: myönnän, että mielenkiinto elokuvaa kohti katosi jo muutamassa minuutissa, mutta se ei täysin selitä, etten aina pysynyt kärryillä siitä, mitä elokuvassa tapahtui. Juonen kuljetus on sekava ja uusia käänteitä tulee kuin salamia kirkkaalta taivaalta aina, kun niitä oletetaan tarvittavan. Järjettömyyttä kuvaa mm. se, kun Estella (Silvia Monelli), Donovan joukon ainoa nainen vangitsee Joen muiden poissa ollessa. Ja mitä sitten tapahtuu? Kaksikko menee pusikkoon tekemään tuhmia ja Donovan tietenkin yllättää ja Joe jää kiinni. Lopun ”kaksintaistelu” on myös järjettömyyden huipentuma: ryhmän johtajaksi noussut kersantti Butch (Pietro Ceccarelli) taistelee kanuunalla Joeta ja Donovania, liikkuvia maaleja vastaan ja osuu joka kerta muutaman metrin päähän kohteistaan, vaikka nämä mutkittelisivat miten.


Jos tarina ei ansaitse kehuja, niin ei niitä ansaitse näyttelijätkään. Ty Hardinilla on elokuvan ajan kestohymy päällä. Kaiken lisäksi mies mutustelee sikareja polttamisen sijaan. Itselleni tuli ainakin vastenmielinen olo, kun tämä on kuvattu niin tarkasti, että sikarin jämät näkyvät miehen kielessä ja hampaissa. Lincoln Taten vähäpuheinen asesankari on kaikkea sitä, mitä Clint Eastwoodin vastaava ei ole. Varhaisissa eurowesterneissä näytellyt Richard Harrison vääntelee naamaansa kuin mielenvikainen. Harrisonin lohkaisema lause, että hänen suurin panoksensa elokuvataiteeseen, on Clint Eastwoodin suositteleminen Sergio Leonelle, on elokuvan perusteella hyvin perusteltu, joskin ”Taistelu punaisella hietikolla” voi osoittaa muuta. Sivuosat on roolitettu asiaankuuluvasti yhtä heikolla osaamisella.


Pyssyt paukkuvat kiitettävästi, mutta samalla myös varsin tylsästi. Sankarimme nimi Acquasanta Joe tulee siitä, (jos se jotakuta kiinnostaa; minusta se on kuitenkin se elokuvan kiinnostavin asia), kun Joen isä myi intiaaneille tulilientä, firewater, joten poikaa alettiin kutsua Holywateriksi, joka muuttui Meksikossa oleilun myötä Acquasantaksi. Tämän suurempia kehusanoja elokuvasta on vaikea keksiä.


Arvosana: *


acquasanta_joe-normal.jpg