Django – tappaja (Se sei vivo spara/Django Kill... If You Live, Shoot!)

 

Pääosissa: Tomas Milian, Roberto Camardiel, Piero Lulli

 

Ohjaus: Giulio Questi (1967) 117 min

 

Joukko meksikolaisia ja amerikkalaisia rosvoja ryöstää armeijan kullan. Saaliin jakaminen ei miellytä Oaksia (Piero Lulli), joka ei halua antaa meksikolaisille mitään. Kun meksikolaiset yrittävät paeta, saaden vain osan hevosista karkaamaan, Oaks ammututtaa heidät. Yksi jää kuitenkin henkiin. Kaksi intiaania auttaa Muukalaista (Tomas Milian) toipumaan, jotta tämä voisi kertoa heille, mitä hän näki kuoleman porteilla. Sen jälkeen he lähtevät seuraamaan Oaksia, joka on taivaltanut mystiseen kaupunkiin, jota valkoiset kutsuvat 'Onnettomaksi paikaksi', (The Unhappy Place). Kaupungin asukkaat tunnistavat Oaksin etsintäkuulutuksesta ja ryhtyvät tappamaan häntä ja hänen miehiään. Saluunan pitäjä Bill Templer (Milo Quesada) ja sekatavarakauppias Hagerman (Francisco Sanz) tietävät myös miesten kultasaaliista, mistä tieto päätyy myös kaupungin nokkamiehelle, mr. Sorrow'lle (Roberto Camardiel). Oaksin onnistuu linnoittautua erääseen taloon ja Templer lupaa 500 dollaria sille, joka saa hänet sieltä pois. Kaupunkiin saapuu Muukalainen, jolla on aseessaan kultaluoteja. Hän haavoittaa Oaksin, joka menehtyy leikkauspöydälle, kun häntä operoiva lääkäri huomaa miehessä olevan kultaisia luoteja sisällä. Muukalainen päättää jäädä kaupunkiin. Hän saa tarjouksen ryhtyä Sorrow'n apumieheksi, mutta kun Templerin poika Evan (Ray Lovelock) kuolee Sorrow'n tilalla, hän palaa kaupunkiin, jossa Hagerman haluaa hänen suojelevan itseään. Sorrow lähettää miehensä hakemaan kultaa Templeriltä, joka on piilottanut kullan poikansa arkkuun, ja Hagermanilta. Kun Muukalainen ei auta Hagermania, tämä päättää lavastaa hänet syylliseksi Templerin murhaan. Sorrow uskoo Muukalaisen tietävän missä kulta on ja vangitsee hänet. Kidutuksen päätteeksi Muukalainen kertoo kullan olevan haudassa. Hän saa jälleen apua intiaanilta, jonka jälkeen he päättävät kostaa Sorrow'lle.

 

Tämän Django-elokuvan jälkeen, jolla ei ole mitään tekemistä samannimisen hahmon kanssa, jää varsin hämmentynyt ja kaksijakoinen olo: ensimmäinen tunti on saanut innostuksen nousemaan, jälkimmäinen pettymyksen. Verkosta luetut arvostelut ovat niin ikään olleet puolesta ja vastaan, toisten kehuessa kulttileffaa, toisten väittäessä sitä tylsäksi. Tylsäksi en sitä kutsuisi, vaikka sankarihahmo ei olekaan totuttu asesankari, joka päästä päiviltä aimo kasan vihollisiaan: väkivaltaa on ihan riittämiin. Väkivalta on vieläpä melko brutaalia, ei laisinkaan Tarantinon ”Django - Unchained” -tyylistä hauskaa väkivaltaa: luotien kaivaminen Oaksista, toisen intiaanihahmon skalpeeraus tekee katsojallekin kipeää. Ei ihme, että elokuvaa on aikoinaan leikattu, ja em. kohtiin ei ole edes tehty englanninkielistä audioraitaa. Kuolleista nouseva kostaja antaa erikoisen lähtölaukauksen. Elokuvassa on myös jotain, mikä voisi olla William Shakespearen kynästä: käsien pesu verestä, joka ei millään tahdo lähteä pois, vaikka kuinka hankaisi, on suoraan Macbethista, kun taas Hagermanin asunnon vintille vangittu puolihullu vaimo on klisee Shakespearen ajan näytelmistä. Toteutus on kuin Hammer-studioiden tai Roger Gormanin kauhuleffoista Onnettoman paikankin ollessa miltei jostain toisesta maailmasta. Kaiken huipuksi elokuvassa on myös homoseksuaalinen lataus: puolialastomat sotilaat leikittelevät vedessä, ja se mitä Evanille tapahtuu Sorrow'n tilalla, ei voi jäädä epäselväksi. Jos tässä kaikessa ei olisi syytä aiheuttaa hämmennystä, niin kaiken lisäksi hahmojen toiminta on, jälleen kerran, käsittämätöntä. Joten voin vain tunnustaa tyhmyyteni: en ymmärtänyt jälkimmäisestä puolesta juuri mitään.

 

Se, mikä elokuvassa toimii, on näyttelijätyö. Tomas Milian on astetta hillitympi, joskaan minua ei ole koskaan häirinnyt hänen meksikolaistaustaisten roolihahmojensa teatraalisuus. Muukalainen on kuin kuka tahansa vähäpukeinen sankari, mutta toisaalta hän myös kauhistelee sitä raakuutta, mikä on kohdannut hänet pettäneitä miehiä. Noustuaan kuolleista hän ei enää himoitse rikkauksia, vaan on muuttunut lähes laupiaaksi, joka yrittää suojella viattomia. Yksi genren suosikkinäyttelijöistäni Piero Lulli on varsin pienessä roolissa, mutta tekee silti vaikutuksen minuun, etenkin kidutuskohtauksessa ja ammuskelussa, jossa hän näkee tappamansa miehen vastustajanaan eikä saa tätä hengiltä, vaikka tyhjentää täyslastillisen lyijyä tätä kohti. Naisrooleihin on saatu kaksi hyytävänoloista naista: Patrizia Valturri on kalmankalpea Hagermanin vaimo, joka yrittää saada Muukalaisen auttamaan häntä, kun taas Marilu Tolo on lady macbethmainen femme fatale, joka on osasyyllinen niin tulevan miehensä Templerin kuin tämän pojankin kohtaloon. Ja mikäs, onhan Marilu italialaisen Playboyn marraskuun 1983 kansityttö, lähes nelikymppisenäkin vetävännäköinen nainen. Ainoastaan tuo 80-luvun hiustyyli...

 

Teknisesti elokuva näyttää hyvältä ja musiikki on perinteisen hyvää, olematta liikaa Morriconen kaltaista. Elokuvan painostava sävy kestää koko 2-tuntisen enkä kokenut vilkuilleeni kelloa. Toinen katselukerta paransi yleisarvosanaa hieman, mutta edelleen leffa on minun makuun turhan taiteellinen tai moneen tyylisuuntaan rönsyilevä. Jos haluaa katsoa jotain todella erilaista, niin tämä voi olla juuri sellaiselle henkilölle.

 

Arvosana: ***

 

django_kill_if_you_live_shoot-normal.jpg