Desolation Canyon

 

Pääosissa: Stacy Keach, Patrick Duffy, Kenny Johnson

 

Ohjaus: David S. Cass Sr. (1970) 96 min

 

Press Reynoldsin (Kenny Johnson) rosvojoukko tekee pankkiryöstön. Joukossa mukana oleva Johnny Kendrick (Victor Browne) haluaa samalla ampua pankkiiri Edwin Bornsteinin (David Rees Snell), koska tämä aikoo naida hänen entisen vaimonsa Olivian (Kelly Overton). Pakomatkan aikana hän kidnappaa heidän yhteisen pojan, Aben (Drake Johnston). Sheriffi Tomas ”Swede” Lundstrom lähtee jahtaamaan joukkoa. Hän kieltää Edwiniä osallistumasta etsintään, mutta tämä liittyy etsijöihin sen jälkeen, kun Swede on pyytänyt vanhaa ystäväänsä Samuelia (Stacy Keach) lähtemään mukaan. Samuel on Johnnyn isä. Reynoldsin perässä on myös kaksi palkkionmetsästäjää (A Martinez, Franc Ross), joille meksikolainen kenraali on luvannut palkkion miesten päiden toimittamisesta. Swede pelkää, että Abelle tapahtuu jotain, jos palkkionmetsästäjät hyökkäävät karkulaisten kimppuun. Samuel ja Swede tekevät heidän kanssa sopimuksen, että kun poika on vapautettu, palkkionmetsästäjät saavat tehdä mitä tahansa. Matkan aikana sekä jahtaajista että jahdattavista alkaa paljastua uusia asioita ja Johnny alkaa katua tekojaan. Jahdattavat pakenevat autiokaupunkiin, jossa viimeinen yhteenotto tapahtuu.

 

Jos elokuvan, tai tässä tapauksessa tv-leffan, pääosassa on legendaarinen Patrick ”Bobby Ewing” Duffy, ei elokuvasta osaa kauheasti odottaa. Duffyhan yritti luoda vakavampaa uraa keskellä ”Dallasin” menestysvuosien, mutta palasi Southforkin tilalle enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä, myös jääden sille tielle. Melkoinen hardcore-fani täytyy olla, että pystyy muistamaan jotain muuta Duffyn uralta. ”Kauniita ja Rohkeita” kun ei lasketa mukaan! Vaikkei elokuva mikään positiivinen yllätys olekaan, niin se on myönnettävä, että on siinä ainakin yritystä. Tarinahan on kliseitä pullollaan ja toteutus hätäinen. Näyttelijätyö on kelvollista, vaikka kaikille roolihahmoille ei olekaan keksitty suuremmin mitään tekemistä. Käänteitä ja yllätyksiä on ympätty liikaakin puoleentoista tuntiin. Mielestäni kesto ei ollut tuota 96 minuuttia, mutta tv:tä varten siitä on saatettu saksia toimintakohtauksia pois. Tai sitten se sisältää mainoskatkot.

 

Tarinan keskiössä on Kendrickin perhe. Samuel myöntää, ettei ollut häävi isä Johnnylle ja pitää itseään syypäänä siihen, että poika joutui hunningolle. Johnny puolestaan ei halua poikansa elävän lapsuuttaan ilman isää ja halua siksi Aben vierelleen. Oman lisänsä tuo Edwin, joka myös kasvoi ilman isää, sillä Samuel ampui tämän vuosia sitten korttipelin yhteydessä, ja nyt hän janoaa kostoa. Anteeksiantoa ja sovitusta on vähän joka hahmon ympärillä. Kendrickit on hyvin roolitettu. Karismaattisen ulkonäön omaava tv-alan konkari Stacy Keach ei ole leipääntynyt työhönsä vanhoilla päivilläänkään. Hänen rinnalleen Victor Browne sopii mainiosti isänsä menneisyydestä kärsivänä poikana. Drake Johnston on lapsiroolissaan ihan ok. Kun on ”Dallasia” tullut katsottua jo silloin 80-luvulla, niin eihän siitä mihinkään pääse, että Patrick Duffysta tulee Bobby Ewing väkisinkin mieleen. Myös Swede on se tarinan mukava heppu ja Duffy tulkitsee rooliaan niin. Toimintakohtauksissa hän pääsee siitä eroon aika hyvin. Reynoldsin rosvojoukko on roolitettu melko tuntemattomilla kasvoilla. Kukaan tuosta joukosta ei nouse ikimuistettavaksi pahikseksi. Näyttelijät tekevät työnsä ammattitaidolla: minkäänlaista ylinäyttelemistä ei esiinny. Kotona odottelee naiskaksikko (Kelly Overton ja Samuelin uutta vaimoa esittävä Yvonne Delarosa), jonka tehtävänä ei ole muuta kuin näyttää kauniilta ja olla huolissaan. Meksikolaispalkkionmetsästäjää esittävä A Martinez onkin sitten eri asia. Hän -------- puhuu -------- repliikkinsä -------- todella -------- verkkaisesti -------- ja -------- ylikorostaen. Onneksi hänen(kin) rooli jää lopulta varsin pieneksi. Ehdin pelätä, että Sweden porukka joutuisi ensin taistelemaan palkkionmetsästäjiä vastaan, mutta kerrankin osapuolet ovat sen verran realisteja, että saavat sovittua asiat puhumalla.

 

Puhetta elokuvassa riittää. Pahinta on, että se on melko tyhjänpäiväväistä jorinaa. Ääniraita on täytetty myös musiikilla. Lähes koko elokuvan ajan on taustalla jonkinlainen jousimatto, huuliharppu tai akustinen kitara soimassa. Mukaan mahtuu kuitenkin tunnelmaan sopivaakin musiikkia. Jahtaajat ovat myös turhan rennolla meiningillä liikenteessä ottaen huomioon tilanteen vakavan sävyn. Elokuva alkaa vauhdikkaalla pankkiryöstöllä, sitten onkin vähän puuduttavampi vaihe, kun taas lopussa paukutellaan ihan kiitettävästä. Elokuvaa ei pidä verrata vaikkapa ”Etsijöihin”, mutta tv-leffaankin voisi panostaa enemmän, kun se ei ole tietokoneajalla enää rahasta kiinni. Vaikkei ”Desolation Canyon” olekaan tv-leffojen huonoimmasta päästä, niin kyllä siitäkin vaan jää sellainen maku, että tulipahan tehtyä.

 

Arvosana: **

 

desolation_canyon-normal.jpg