Kosto veressä (Per 100,000 dollari ti ammazzo/Vengeance Is Mine)

 

Pääosissa: Gianni Garko, Claudio Camaso, Claudie Lange

 

Ohjaus: Giovanni Fago (1967) 96 min

 

John Forest (Gianni Garko) on palkkionmetsästäjä, joka on istunut 10 vuoden tuomion isänsä murhasta. Noutaessaan palkkiota, hän huomaa sheriffin toimiston seinällä etsintäkuulutuksen veljestään Clintistä (Claudio Camaso), joka todellisuudessa tappoi heidän isän. John saa tietää, että Albuquerquessa on armeijan kirurgi, joka etsii häntä. Tohtori Jim (Andrea Scotti) kertoo Johnille, että tämän äiti on kuollut ja tämän viimeisenä toivomuksena oli, ettei John tappaisi Clintiä. John antaa lupauksen ja lähtee etsimään veljeään, joka on liittynyt Juragon (Piero Lulli) rikollisjoukkoon. Jurago hyökkää Konfederaation rahakuljetuksen kimppuun, mutta rahaa kuljettanut vankkuri pääsee karkuun. Clint aikoo ottaa rahat itselleen yhdessä Jackin (Carlo Gaddi) ja Garyn (Bruno Corazzari) kanssa. Eksyttääkseen Juragon, Clint eroaa kaksikosta, piilottaa rahat ja lupaa tavata heidät Albuquerquessa. Ennen kuin miehet ehtivät paikalle, John on vanginnut Clintin ja paennut Juragolta. Sheriffi ei kuitenkaan voi maksaa palkkiota Clintistä, sillä Etelä on häviämässä sodan. John lukitsee Clintin selliin, mutta Jurago miehineen hyökkää paikalle. Clint auttaa Johnia taistelussa, pelastaen tämän hengen. Clint yrittää paeta, mutta ei onnistu. John aikoo viedä Clintin Meksikoon, kun tämä lupaa puolet varastamastaan saaliista. He saavat mukaansa Johnin naisystävän Annen (Claudia Lange), jonka pojan paenneet sotilaat ovat tappaneet. Lähellä Meksikon rajaa matkalaiset päättävät levätä, mutta Jack ja Gary vapauttavat Clintin. Clint huomaa, että rahalaukussa onkin vain kiviä. Epäonnistuneen kidutuksen jälkeen miehet uhkaavat tappaa Annen, jolloin John paljastaa piilottaneensa rahat Annen kotipihalle. Siellä Clint ampuu Annen ja jättää Johnin hitaaseen kuolemaan. Viimeisillä voimillaan Anne auttaa Johnia pakenemaan, joka lähtee hakemaan kostoa, äidin toiveista huolimatta.

 

Veljesteemalla mennään tämänkin kertainen länkkäri. Ja edellisiin verrattuna parhaiten onnistuneella sellaisella. Ernesto Gastaldi on kynäillyt Martinon veljesten tarinasta varsin mielenkiintoisen yhdistelmän draamaa ja toimintaa, johon sisällissodan lopun traagisuus tuo vielä oman lisänsä. Sitten ovat vielä ne pakolliset raamattukuviot, mihin viittaa jo englanninkielinen nimikin: ”Vengeance is mine; I will repay, saith the Lord ” (Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra), roomalaiskirjeet 12:19. Näiden elokuvien perusteella voisi päätellä, että monet italialaiset elokuvatekijät kokevat etelän uhrina, ehkä ihan omasta kokemuksestaan, sillä elintasoero Italian pohjois- ja eteläosissa on olemassa pohjoisen hyväksi. (No, minusta tuntuu, että italialaiset elokuvantekijät ovat lähes järjestään Roomassa syntyneitä.) Ja Mussolinin aika oli luku sinänsä. Yhdysvaltojen ja Italian eteläosat eivät tietenkään mitään paratiiseja olleet rasismi- ja mafiakytköksineen, mutta pienemmän puolelle on helppo kallistua, ja kyllähän Yhdysvaltain etelässä on jokin oma viehätyksensä, kun jättää ne valkoisiin lakanoihin pukeutuneet hihhulit ja heidän hengenheimolaisensa pois.

 

Gianni Garko tekee monipuolisimman, ja sitä myötä parhaimman roolisuorituksensa westerneissä miehenä, joka haluaa vain kostaa veljelleen. Äidin toive veljen hengen säästämisestä saa miehen kuitenkin taipumaan, joskin vastahakoisesti. Ja Garkon kasvoilta pystyy tuon ristiriitaisuuden lukemaan. Claudio Camaso ei häviä juuri Garkolle. Gian Maria Volonten pikkuveli seuraa veljensä näyttelijätyötä, mutta välttää sen maanisuuden, joka Volontelle oli tunnusomaista. Sain Camason tulkinnasta sen kuvan, että Clint on mielisairas, eli todella uskoo Johnin ampuneen isän eikä vain väitä sitä pelastaakseen oman henkensä. Samoin rakkaus veljeen tuntuu aidosti nousevan esiin. Aivan lopussa paitsi Camaso myös elokuva nousee turhan pateettiseksi, mutta sen kestää kyllä. Pätevää näyttelijäntyötä nähdään muutenkin kautta linjan, ja vaikka Piero Lullilla on vaatimaton rooli, hänen läsnäolonsa jää elämään koko elokuvan ajaksi. On kerrassaan hienoa nähdä, että näyttelijä suhtautuu rooliin hyvällä ammattitaidoilla, oli rooli sitten suuri tai pieni, ja oli elokuva millainen tahansa. Claudia Langekin onnistuu paremmin kuin useat naisnäyttelijät westerneissä. Hänellä on myös merkittävä rooli tarinassa eikä pelkästään kaunistamassa taustaa. Kliseenä on sitten tietysti vanha sheriffi, joka on yhtä aikaa elokuvan juoppo ja humoristi. Tämä rooli on alkanut kyllästyttämään jo John Fordin elokuvista lähtien, mutta myönnetään, että naurahdin, kun sheriffi alkaa tuhota viskivarastoa, koska Unionin joukoille ei saa jättää mitään. Ja mitenkäs muuten tuhoaminen tapahtuukaan kuin kaatamalla se kurkusta alas. Fernando Sancho tekee niin ikään pienen roolin roistona, jonka John alussa tappaa. Avausjakso tekee kunniaa James Bondille, joissa ”opening gambit” ei välttämättä liity itse tarinaan mitenkään, ja joka saattaa tuntua jopa mielenkiintoisemmalta kuin itse tarina. ”Kosto veressä” se kertoo oikeastaan vain sen, mikä John Forest on miehiään.

 

Pätevä näyttelijätyö, mielenkiintoinen tarina ja aina mielenkiintoinen sisällissota on elokuvan parasta antia. Melodraamaa on tosin kylliksi minun makuuni. Hahmot ovat realistisia, samoin tappelut, joissa sankari ja vastustaja saavat aiheutettua näkyvää vahinkoa toisilleen. Toimintakohtauksissa on vauhtia ja aseet laulavat kiitettävästi. Pari asiaa jäi ihmetyttämään: kun Clint on ampunut Annen, ja John hyökännyt tämän kimppuun, Jack ampuu Johnia, mutta miehessä ei näy ampumahaavaa. Samaten italialaisten pakkomielle kuvata päähenkilö Kristuksen tavoin ristiinnaulittuna tai julkisesti pilkattuna ja pahoinpideltynä on häiritsevää koko genressä, kun se tehdään turhan ilmeisesti.

 

Arvosana: ***½

 

vengeance_is_mine-normal.jpg