Tombstone

Pääosissa: Kurt Russell, Val Kilmer, Sam Elliott

Ohjaus: George P. Cosmatos (1993) 130min

Wyatt Earp (Kurt Russell) haluaa vetäytyä eläkkeelle. Hän muuttaa vaimonsa Mattien (Dana Wheeler-Nicholson) kanssa Tombstoneen, jonne ovat muuttaneet myös Wyattin veljet Virgil (Sm Elliott) ja Morgan (Bill Paxton) vaimoineen. Kaupunkiin saapuu myös John ”Doc” Holliday (Val Kilmer), joka toivoo Arizonan kuivan ilmaston auttavan hänen tuberkuloosivaivojaan. Alue on The Cowboys – nimisen rikollisjoukon ikeessä. Cowboysien johtohahmoja ovat Johnny Ringo (Michael Biehn), Ike Clanton (Stephen Lang) ja Curly Bill Brocius (Powers Boothe). Wyatt on saanut osuuden Oriental-nimisestä pelitalosta. Eräänä päivänä Tombstoneen saapuu kiertävä kabaree ja Wyatt ihastuu näyttelijättäreen nimeltä Josephine Marcus (Dana Delany). Heidän välinen kemia ei jää salaisuudeksi niin Mattien kuin Josephinen kanssa liikkuvan piirikunnan sheriffi Behaninkaan (Jon Tenney) osalta. Eräänä iltana kaupungin tila kiristyy, kun oopiumipäissään riehuva Brocius ampuu kaupungin sheriffin (Harry Carey jr.) ja Earpit tekevät kansalaispidätyksen. Kaupunkilaiset haluavat hirttää Brociuksen, kun taas Ringo ja Clanton vaativat miehen vapauttamista. Pormestari pyytää Earpeja ryhtymään sheriffeiksi. Wyatt ei halua palata menneeseen ja kieltäytyy. Virgil ottaa tehtävän vastaan ja saa Morganin avukseen. Cowboysit haastavat Earpit taisteluun O.K:n karja-aitauksessa. Wyatt päättää tarttua aseisiin ja saa apua myös Doc Hollidaylta. Taistelun seurauksena kolme Cowboysien miestä kuolee. Mustasukkainen Behan kuitenkin puutuu peliin ja syyttä Earpeja murhaajiksi. Cowboysit haluavat kostoa ja ampuvat miesten hautajaisten jälkeen Virgiliä olkapäähän ja Morgania selkään. Morgan kuolee, ja haudattuaan Morganin, Earpit poistuvat Tombstonesta. Wyattilla ja Docilla on kuitenkin kosto mielessä, ja saatuaan apua muutamalta entiseltä Cowboysilta, he julistavat sodan heitä vastaan liitovaltion sheriffeinä.

90-luvun alun pienen western-buumin seurauksena ilmestyi kaksi Wyatt Earpista kertovaa suuren rahan elokuvaa. Näillä kahdella elokuvalla on myös yhtymäkohta Kevin Costnerissa: alun perin Costner olisi näytellyt Earpia ”Tombstonessa”, mutta koska käsikirjoitus ei painottanut tarpeeksi Earpin hahmoa, Costner lähti kävelemään ja teki lippuluukulla huonommin menestyneen ”Wyatt Earpin”. Huonompiakin päätöksiä viihdemaailmassa on tehty, mutta voisi kuvitella Costneria kuitenkin harmittaneen, kun taas Kurt Russell on varmaan ollut kiitollinen, kun tarkastelee miehen filmografiaa, joka on vähintäänkin kirjava. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös elokuvan varsinaisena ohjaajana, kun käsikirjoittaja Kevin Jarre potkittiin pihalle viivästymisten takia. Joka tapauksessa ohjaajaksi on merkitty George P. Cosmatos, jonka tunnetuin elokuva lienee ”Rambo – taistelija 2”. Sikäli ratkaisu on looginen, että Jarre oli ”Rambo 2” tarinan isä ja Andrew G. Vajna tuotti molemmat leffat. Vajnaa ei pidä sekoittaa puolalaiseen Andrzej Wajdaan. ”Rambo 2” maineen ei pidä antaa hämätä, jos siitä ei siis pidä, sillä vaikka äijämeininkiä on ”Tombstone” pullollaan, ramboiluun leffa ei sorru.

Elokuva ei väitä kertovansa eksaktia totuutta, sillä pienenkin tutkimisen perusteella löytyy seikkoja, jotka kumoavat elokuvan tapahtumia. Jarre on kuitenkin käyttänyt taitelijan vapautta pieteetillä ja pieni salaliittoteorian pilke silmäkulmassaan, kuten Docin ja Johnny Ringon kaksintaistelu. Siksi tätä voi kutsua yhtä todenperäiseksi kuin muitakin näkemiäni tulkintoja, jotka ovat jopa väittäneet, että näin se oikeasti tapahtui. Totuus on kuitenkin tarua tylsempää, ja kuten aikaisemminkin olen maininnut, O.K. Corralin taistelu oli ohi noin puolessa minuutissa. Eihän siitä kovin hurjaa loppuhuipentumaa saa, ainakaan viimevuosikymmeninä, kun pyrkimys on tehdä entistä isompaa ja meluisampaa.

Costner on ollut osittain oikeassa (egoistisesta piirteestä huolimatta) siinä, että käsikirjoitus keskittyy vähän liian moneen henkilöön. Porukkaa lappaa valkokankaalle ovista ja ikkunoista, postivaunuista ja Tombstonen kujilta. Eihän keskivertokatsojaa kuitenkaan ensisijaisesti kiinnosta kuin Wyatt Earp ja Doc Holliday. Mikä saa heidät taistelemaan oikeuden puolesta, kun itsekään eivät mitään pulmusia ole? Docin kohdalla kyse lienee halusta nauttia elämästä täysillä, myös sen vaaroista, kun elinaika on kortilla. Näyttelijöiksi on valittu hienot herrat: Val Kilmerkin on sopivan sairaan näköinen, vaikka muistelisinkin, että Dennis Quaid tekee ”Wyatt Earpissa” ehkä kaikista hurjimman Doc Hollidayn. Kilmer ja etenkin Russell ovat muhkeissa viiksissään myös koko lailla hahmojensa näköisiä ja oloisia. Sama pätee myös muiden näyttelijöiden ulkonäköihin: ennen kaikki ei kuitenkaan ollut paremmin. Stephen Langin olemuksesta voi haistaa preerian auringon aiheuttaman hien ja halvan viskin tuoksun. Sam Elliott näyttää vähän liian vanhalta muihin Earpin veljeksiin nähden, toisaalta se korostaa Virgilin isällistä olemusta kahteen muuhun veljekseen nähden. Cowboyseista ei yksikään oikein erotu sellaiseksi vihulaiseksi, joka jäisi elokuvahistoriaan kirjoille ikimuistoisena pahiksena. Ike Clantonista on tehty isotteleva, mutta säälittävä pelkuri, Brociuksesta ei saa mitään selvää ja Johnny Ringokin jää etäiseksi. Eikä vika ole välttämättä näyttelijöissä, vaikken pidäkään Langia, Biehniä ja Boothea kaikista ilmaisuvoimaisimpina näyttelijöinä. Myös Bill Paxton ja Michael Rooker sankarien puolella ovat vähän sellaisia yhden tempun koiria. Josephinen ympärille rakennetaan naispaholaisen kehää, Dana Delany ei kuitenkaan näytä sellaiselta viettelijältä, että myisi tämän edestä sielunsa pirulle, mihin viitataan Faust-näytelmällä. Sitten on puolestaan aivan turhia nimirooleja, kuten Josephinen kollega (Billy Zane), johon ihastuu yksi Cowboyseista (Jason Priestley): mitä lisäarvoa näillä homohahmoilla, ja Priestleyllä eritoten, elokuvaan on ollut? Nimekkään näyttelijälistan ulkopuolelta voi mainita vielä Charlton Hestonin pienen roolin tilallisena, joka auttaa Doc Hollidaytä.

Ei liene mikään yllätys, että elokuvan parasta antia on toiminta, joka äityy myös melkoisen veriseksi. Etenkin Earpin kostoretki on vauhdikas ja ajatuksia herättävä: rikollisten ja sankarien toimintatapojen välillä ei ole enää paljon eroa. Tarinan alkupuoli kuitenkin junnaa paikallaan. Tällä käsikirjoituksella elokuvan lyhentämisestä ei olisi kuitenkaan ollut hyötyä, sillä henkilökatraassa olisi ollut vielä enemmän ihmettelemistä. Pitkästymisen vaaraa ei kuitenkaan ole, sillä mielenkiintoisia kohtia on osuttu laittamaan juuri niihin paikkoihin, kun sitä kaipaa. Ringon ja Docin välille tehty hauska kohtaus on hyvä esimerkki: Ringo esittelee revolverinkäsittelytaitojaan pyörittämällä sitä todella nopeasti käsissään. Humalainen Doc vastaa tähän pyörittämällä korvallista viskimukiaan vähän hitaammin. Jonkin verran on turvauduttu kliseisiin: Earpeihin kohdistuvan hyökkäyksen aikana, jona Morgan saa surmansa, on elämää suurempi ukkosmyrsky yms.

”Tombstone” ei häviä muille Wyatt Earp-elokuville, vaan on lähtökohtiin nähden positiivinen yllätys, jos sitä vertaa vaikka John Fordin jonkin verran yliarvostettuun ”Erämaan lakiin”. Tuo neljän miehen marssi kohti O.K. Corralia on elokuvasta riippumatta niskakarvat pystyyn nostattava ja veret seisauttava näky. Vaan eipä sitä täysin onnistunutta Earp-elokuvaa 90-luvullakaan onnistuttu tekemään: ehkä aihe on liian vaikea. Vaatisi varmaan ulkopuolista tai -maalaista kirjoitus- ja ohjaustaitoa.

Arvosana: ***½

tombstone-normal.jpg