Jonathan of the Bears (Jonathan degli orsi)

Pääosissa: Franco Nero, John Saxon, Floyd 'Red Crow' Westerman

Ohjaus: Enzo G. Castellari (1994) 120min

Jonathan Kowalski (Franco Nero/ Igor Alimov) palaa kotiseudulle, jossa hänen vanhempansa tapettiin ja Jonathan piiloutui luoliin, jossa eleli ensin karhunpennun kanssa, kunnes löysi intiaanikylän, jonka päällikkö Tawanka (Floyd ’Red Crow’ Westerman) otti kasvattipojakseen. Jonathan on etsinyt vanhempansa tappaneita miehiä, mutta on tajunnut muuttuneensa heidän kaltaisekseen ja jättänyt asian sikseen. Hän päättää asettua intiaanikylään asumaan, jonka päälliköksi on Tawankan kuoleman jälkeen noussut Jonathanin velipuoli Chatow (Knifewing Segura). Rauhallinen elo keskeytyy, kun läheiseen kaupunkiin ilmestyy liikemies Fred Goodwin (John Saxon), joka on kehittänyt polttomoottorin ja pahaksi onneksi öljyvarannot sijaitsevat intiaanimaiden ja etenkin intiaanien hautausmaan alla. Jonathan yrittää neuvotella asiasta, mutta Goodwin ei anna periksi. Samalla Jonathan huomaa Goodwinin kantavan äitinsä korua. Jonathan ja Chatow ryhtyvät yhdessä puolustamaan kylää Goodwinin hyökkäykseltä ja ovelan suunnitelman avulla voittavat ensimmäisen taistelun. Jonathanin kauhuksi hänen rakastettunsa Shaya (Melody Robinson) joutuu vangiksi ja Jonathan lähtee pelastamaan häntä jäädäkseen itse kiinni. Apu tulee kuitenkin yllättävältä taholta.

Nero ja Castellari yhdisti voimansa vielä kerran. Tyylillisesti ja tarinan kuljetuksen kannalta mennään hyvin pitkälle samoja latuja kuin kaksikon edellisessä westernissä, ”Keomassa”: Castellari yhdistää takaumia nykyhetkeen ja tarina on melankolinen, sankarin ollessa ainakin henkisesti puoliverinen. Alkuteksteissä todetaan elokuvan olevan omistettu Sergio Corbuccille. Elokuvan kaupunki on yhtä kurainen kuin ”Djangossa” ja päähenkilön nimi on Kowalski, eli sama kuin Corbuccin ”Ammattitappajassa”. Venäjällä kuvatun elokuvan lavasteet ja maisemat tekevät karun ja kylmän vaikutuksen, eli jos autenttisuuteen on pyritty, niin siinä ainakin on onnistuttu. Elokuvan sanoma ei voi jäädä kellekään epäselväksi: ihmisoikeuksista ja luonnonsuojelusta saarnataan sellaisella paatoksella, että se alkaa jo kääntyä itseään vastaan. Elokuvan valkoiset on kirjoitettu yksinomaan pahoiksi ihmisiksi fasismiviittauksineen kaikkineen, eli kärsii samasta ongelmasta kuin ”Django Unchained”: pahoista tyypeistäkin pitäisi onnistua tekemään edes jollain tavoin kiinnostavia hahmoja, antamalla heille vaikka edes hitunen inhimillisyyttä tai säilyttäen tietyn salaperäisyyden. Eiköhän Darth Vaderkin ole kiinnostavampi hahmo kuin Luke Skywalker ja Han Solo (yhteensä).

Elokuva kiinnostaa lähinnä Neron ja Saxonin karsiman kautta. Yhteistä valkokangas aikaa ei miehille kuitenkaan paljoa siunaannu. Heikko käsikirjoitus ei anna näyttelijöille paljon taiteellista vapautta ilmaista itseään, kun kaikki on syötetty valmiiksi suuhun: Jonathan selittää kaikki tuntonsa ja ajatuksensa vastanäyttelijöille. Onneksi Neron englanti on sentään parempaa kuin ”Keomassa”: ”vääränlaisen aksentin” voisi jopa hyväksyä, kun roolihahmo on elänyt lähes koko elämänsä poissa omiensa parista. Saxonille ja hänen apureita näytteleville on annettu vain yksi ohje: olkaa pahoja. Sehän Saxonilta käy, mutta mitään kiinnostavaa hahmossa ei ole. Hänen apureikseen on valittu joukko jos jonkinnäköistä karpaasia, joiden näyttelijätaidot eivät paljon päätä huimaa: jos tässä itsekään ei ole mikään hurmuri, niin mm. Viktor Gajnov ja Rodrigo Obregón tapaaminen pimeällä kujalla saisi ronskimmankin miehen laskemaan alleen. Enzon velipoika Ennio Girolami on yksi Goodwinin palkkasotureista. Melody Robinson ei taida sanoa elokuvan aikana ainuttakaan sanaa ja hänen tehtäväkseen jää vain saattaa pääsankari pulaan, eli italialaiseen tapaa tämä ripustetaan ristille. Arrggh, eiköhän tätä ole nähty jo tarpeeksi, signore Enzo Girolami!!!

Elokuvan ensimmäinen puolisko on lähinnä takaumien avulla kerrottua taustatietoa, jota on höystetty intiaaniviisauksilla. Toinen puolisko on sitten toimintaa, jota on höystetty intiaaniviisauksilla. Hidastettuja kuvia riittää, joskin on sanottava, että tällä kertaa ne jopa toimivat yllättävän hyvin ja Castellarin toimintakohtaukset ovat aina hyvää tasoa. Elokuvassa on huikeita hevosstuntteja ja pistääkin miettimään, että näinköhän eläinsuojelujärjestöt ovat tarkkailleet kuvauksia, kun hevoset menevät turvan kautta ympäri. Karhunpentu on siitäkin huolimatta varsin suloisen näköinen, että Igor Alimov pelkää tuota karvapalloa. Toisaalta, kukapa ei pelkäisi samassa tilanteessa. Roomalaisena Castellari on varmasti saanut vaikutteita Romuluksesta ja Remuksesta, jotka olivat legendan mukaan susiemon kasvattamia. Intiaaneista on tehty karaten, judon ja ties minkä aasialaisten itsepuolustustaitojen taitajia. On melkoista sattumaa, että Jonathanin äidin tappanut mies päätyy liikemiehenä samalle seudulle.

Jos ei ollut ”Django – teloittajan paluu” paras kunnianosoitus Corbuccille, niin ei sitä ole ”Jonathan of the Bears’kään”. Ei elokuva täysin susi ole, mutta ilman Franco Neron läsnäoloa, jonka stailauksessa on onnistuttu, en olisi sitä katsonut. Jotain sen suosiosta kertoo jotain, että sitä on todella vaikea löytää dvd:nä tai edes VHS:nä.

Arvosana: **

jonathan_of_the_bears-normal.jpg