Caramba - paholainen kannoilla (Keoma)

Pääosissa: Franco Nero, William Berger, Olga Karlatos

Ohjaus: Enzo G. Castellari (1976) 105min

Puoliverinen Keoma (Franco Nero) palaa sisällissodan jälkeen kotiseuduilleen. Läheinen kaupunki on päätynyt Caldwellin (Donal O’Brien) omistukseen. Kaupunkia vaivaa rutto ja sairastuneet on eristetty vanhaan kaivokseen, josta rutto on saanut alkunsa. Keoma kohtaa sairaiden kuljetusvaunut ja pelastaa raskaana olevan naisen, Lisan (Olga Karlatos). Hän vie tämän kaupungin hotelliin, jossa tapaa alkoholisoituneen, perheensä entisen palvelijan Georgen (Woody Strode). Kaupunkilaiset eivät pidä Keoman toimista ja pian hän saa etsintäpartion peräänsä: partiota johtaa Keoman velipuolet Butch (Orso Maria Guerrini), Lenny (Antonio Marsina) ja Sam Shannon (Gianni Loffredo), jotka eivät ensin tunnista Keomaa. Ennen kuin Keoma palaa kaupunkiin, hän käy tapaamassa isäänsä Williamia (William Berger). Kaupungissa selviää, että Lisa on viety kaivokseen ja Keoma lähtee pelastamaan häntä. Caldwell huomaa Keoman etevyyden ja yrittää turhaan houkutella häntä joukkoihinsa, sillä velipuolet eivät ole hänen mielestään tarpeeksi osaavia tehtäviinsä. Keoma vie Lisan lääkärille ja kehittää suunnitelman noutaa lääkettä sairastuneille. Veljeksillä on oma suunnitelma: Keoman ja Caldwellin on kuoltava, jotta he saavat kaupungin haltuunsa. Tätä ennen Keoma ja veljet käyvät nyrkkitappelun, jonka heidän isänsä keskeyttää: veljet ovat vihaisia, kun isä pitää Keoman puolta. Caldwell ei hyväksy lääkkeiden jakoa, joten hän hyökkää kaupunkilaisten kimppuun, joita Keoma, tämän isä ja George alkavat puolustamaan. Lopulta William jää kiinni ja Keoma joutuu antautumaan. Caldwell ampuu siitä huolimatta Williamin, mutta kaupunkiin saapuvat veljekset ampuvat puolestaan Caldwellin ja syyttävät Keomaa tragediasta. Viimeisillään oleva Lisa auttaa Keomaa pakenemaan ja viimeinen yhteenotto käydään miesten välillä.

”Keoma” (käytän alkuperäistä nimeä, koska suomenkielinen nimi on todella typerä) nauttii suurta arvostusta fanien ja myös kriitikoiden keskuudessa. Se on myös yksi viimeisistä vakavasti otettavista spagettiwesterneistä. ”Keoma” on tietääkseni myös vakavin kaikista Castellarin westerneistä, tarinan saadessa raamatullisia ja shakespearemäisiä vaikutteita: pääsankari on taas sijaiskärsijänä Jeesuksen tapaan ja päätyy (yllätys, yllätys) ristille, kun taas Keoman, veljesten ja isän välisessä suhteessa on paljon Kuningas Learia. Lisa vertautuu suoraan Maria Magdalenaan jne. Viittaukset voisivat olla jälleen kerran epäsuorempiakin. Elokuvassa on myös vahva rasisminvastainen sanoma, joka kulminoituu itsekin syntyperänsä takia kovia kokeneen Keoman kutsuessa Georgea ”neekeriksi”. Kaiken kaikkiaan Castellari onnistuu yhdistämään vähän repaleisen tarinan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etenkin kun ottaa huomioon, että käsikirjoitusta kirjoitettiin kuvausta edeltävinä iltoina. Ruttosairaiden merkitys jäi tosin hämäräksi: miksi heitä ei saanut parantaa, ja toisaalta ei kuitenkaan tapettu sinne kaivokseen?

Vahvat näyttelijäsuoritukset ovat elokuvan parasta antia. William Berger ja Donal O’Brien loistavat eritoten. Sikäli harmittaa, että kummankin roolit ovat pieniä. Franco Nero tekee ehkä synkimmän roolisuorituksensa ikinä. Neron kehnohko ääntämys hiukka haittaa, kun ei se oikein intiaanien puheeltakaan kuulosta. Velipojat ovat sopivan iljettäviä, menemättä kuitenkaan kliseen puolelle: he kunnioittavat isäänsä ja kostavat tämän kuoleman, toki hyödyttäen siinä eniten itseään. Kaiken kaikkiaan Bergerin, Neron ja veljeskolmikon suhde on uskottava. Mukaan ympätty nyrkkitappelukin veljesten välillä hoidetaan keskivertoa paremmin. Strode sidekickinä on erinomainen: Georgen kuolema on ikimuistoinen, eikä vähiten siitä syystä, että mies kiljuu kohtauksessa todella korkealta. Lisa muistuttaa paljon ”Djangon” naishahmoa Mariaa, ollen kuitenkin päähenkilön kannalta tärkeämmässä asemassa. Myöskään Olga Karlatosin suorituksessa ei ole mitään moitittavaa, kun ottaa huomioon millaisissa elokuvissa hän on muuten näytellyt.

Castellarin halu käyttää high-speed kameraa on karannut ”Keomassa” käsistä: tuntuu itsensä toistolta, mutta kun hidastettuja kuvia käytetään jo ensimmäisessä ampumakohtauksessa, niin vaikutus menettää tehonsa. Castellarin ja Tarantinon haastattelussa miehet puhuvat tekniikasta ja totesivat, että lopputulosta ei voi nähdä vasta kuin valmiissa elokuvassa. Nytkin voi sanoa, että kohtauksista täysin onnistunut on vain se, jossa Caldwell ampuu Williamin. Se olisikin sitten veret seisauttava, jos olisi siinä uskossa, ettei high-speed tekniikka käytetä elokuvassa laisinkaan. Muuten toimintakohtaukset on varsin hyvin toteutettu. Tulitaistelu kaupungissa on suorastaan infernaalinen. Kieltämättä kohtauksessa on oma koomisuutensa, kun Keoma ja kumppanit saavat vastustajansa näyttämään amatöörimäisiltä aseenkäyttäjiltä, jotka eivät osu mihinkään, mihin tähtäävät. Oma lukunsa on sitten elokuvan kammottava musiikki: siinä on yritetty kerto elokuvan tarinaa, mutta kun etenkin laulajat ovat järkyttäviä, niin se pelkästään häiritsee; Susan Duncan Smith kuulostaa siltä kuin Yoko Ono yrittäisi tulkita Kate Bushia.

Melankoliset leffat kiehtovat aina ja ”Keomaa” pidetään synkimpänä westerninä. Mielestäni ei kyllä yllä esim. ”Haudat vailla nimeä” -tasolle kuin näyttelijätyöltään eikä muutenkaan ole ihan kaiken ylisanojen arvoinen. Keskitasoa parempi länkkäri kuitenkin.

Arvosana: ***½

keoma-normal.jpg