Kahden tulen välissä (The Indian Fighter)

Pääosissa: Kirk Douglas, Elsa Martinelli, Walter Matthau

Ohjaus: André De Toth (1955) 88min

Johnny Hawks (Kirk Douglas) palaa sisällissodan jälkeen Länteen ja menee tapaamaan vanhaa ystäväänsä Punaista Pilveä (Eduard Franz). Tämän veli Harmaa susi (Harry Landers) on vanhempaa veljeään epäilevämpi valkoisen miehen aikomuksista, etenkin kun Johnny iskee silmänsä Punaisen Pilven tyttäreen Onahtiin (Elsa Martinelli). Kaksi valkoista viinatrokaria yrittävät myydä viskiä heimon miehille, vaikka heimopäälliköt ovat kieltäneet viskin juonnin. Sen seurauksena toinen miehistä, Chivington (Lon Chaney jr.) ampuu yhden intiaanin paetessaan ja Harmaa Susi vangitsee toisen, Wes Toddin (Walter Matthau). Estääkseen verenvuodatuksen, Johnny lupaa viedä Wesin valkoisen miehen tuomittavaksi, mikä johtaa Johnnyn ja Harmaan Suden kaksintaisteluun. Johnny voittaa ja poistuu. Punainen Pilvi lupaa seurata armeijan tukikohtaan kirjoittamaan rauhansopimuksen. Tukikohdassa Wes ja Chivington vangitaan, vapautuakseen vain, kun karavaani lähtee ylittämään Johnnyn johdolla intiaanimaita rauhansopimuksen kirjoituksen jälkeen. Matka sujuu hyvin, kunnes intiaanien saavuttua leiriin kauppaamaan tavaraa Wes ja Chivington ryhtyvät viskin myyntiin, saadakseen selville intiaanien mailla sijaitsevan kultasuonen paikan. Harmaa Susi kuolee sen seurauksena ja Punainen Pilvi vannoo kostoa. Karavaani palaa tukikohtaan ja linnoittautuu sinne intiaanien hyökkäyksiltä. Johnny pyytää lupaa etsiä Wes ja Chivington ja toimittaa nämä Punaiselle Pilvelle verilöylyn estämiseksi. Hän ei saa lupaa, joten hän pakenee ja lähtee yhdessä Onahtin kanssa etsimään Wesiä ja Chivingtonia.

Tämä intiaanimyönteinen western oli aikoinaan yllättävänkin tuottoisa elokuva. Tasapainoilu konservatiivisten ja liberaalien katsojien välillä ei ole ollut kovin helppoa, mutta elokuva on onnistunut erinomaisesti siinä, että tapahtumia kuvataan puolueettomasti, kiihkottomasti ja moralisoimatta Valkoisten joukosta löytyvät suurimmat konnat ja ennakkoluulot, kun taas intiaanit eivät luota valkoisiin. Ja miksipä näin tekisivätkään. Kun ottaa huomioon elokuvan valmistumisajankohdan, niin siinä on myös tiukka poliittinen sävy: valkoisen amerikkalaisen kokema punainen uhka ja sen aiheuttama hysteria, tai pikemminkin paranoia, tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti, vaikka intiaanien punaisen ihonvärin takana on ihomaali.

Intiaanien esittäjiksi on yleensä riittänyt eteläeurooppalainen syntyperä (jopa 70-luvun kuuluisassa Itkevä intiaani tv-mainoksessa oli perimältään ”eurointiaani”): Elsa Martinelli on italialainen. Harry Landers ja Hank Worden saavat sen sijaan esittää elokuvassa kumpiakin osapuolia ensin mainitun ollessa Hullu Susi ja kapteeni Trask Attaché ja jälkimmäisen näytellessä Hullun Karhun ja vanginvartijan roolit. Hank Worden on aina sangen huvittava näky, ja nytkin hän tekee hupaisan roolisuorituksen viskin perään haikailevana intiaanina. Harry Landersin tuplaroolia en edes huomannut, mutta hän ei olekaan niin tunnettu kasvo kuin Worden. Intiaaniroolit ovat usein varsin jäykkiä ilman mitään tulkinnanvaraa eikä tämäkään leffa tee poikkeusta: Martinelli on todella kuivakka eikä Douglasin kanssa synny minkäänlaista kipinää. Mutta ei Kirk onnistu itsekään ihan täydellisesti. Joissakin kohtauksissa hän on varsin leikkisä, vaikkei elokuva anna siihen juurikaan aihetta. Loppu on sitten täysin hänen show’taan, kun hän muuttuu vihaiseksi. Elokuvan toinen naishahmo Susan Rogers vetää epäuskottavuudessaan vertoja mille tahansa: ei kai nyt yh-äiti ala ehdotella lähes täysin tuntemattomalle miehelle avioliittoaikeita vielä tänäkään päivänä, saati 150 vuotta sitten. Matthau ja Chaney jr. eivät tee elämää suurempia roiston rooleja, ovat vain lähinnä kaiken alullepanijoina.

Intiaanien hyökkäys armeijan tukikohtaa on hienosti toteutettu niin paperilla kuin filmilläkin ja paikoin nähdään huikaisevia ratsastustemppuja. Loppuratkaisu saattaa vaikuttaa vähän lässähtävältä, mutta minusta sekin toimii onnellisesta Hollywood-lopusta huolimatta oikein mainiosti. Sen sijaan elokuvan keskivaihe on melkoisen puuduttavaa katseltavaa, siihen kun ei ole keksitty oikein mitään jännitettä. Vaikka sankari onkin ”Kahden tulen välissä”, niin ei hän hirveästi joudu painiskelemaan itsensä kanssa siitä, kummalle puolelle ensiksi asettuisi. Kohtauksessa, jossa eräs sotilas haukkuu Johnnya nimellä ”Indian lover”, Johnnyn raivostuminen ihmetyttää: miksi se häntä loukkaa, kun on jonkin aikaa sitten ollut niin sanotusti vällyjen välissä intiaanineidon kanssa?

Arvosana: ***

the_indian_fighter-normal.jpg