Johnny Hamlet (Quella sporca storia nel west)

Pääosissa: Andrea Giordana, Horst Frank, Gilbert Roland

Ohjaus: Enzo G. Castellari (1968) 95min

Johnny Hamilton (Andrea Giordana) palaa sisällissodasta ja saa unessa näyn: hänen isänsä on kuollut. Kotikaupungin hautausmaalta löytyykin isän hauta ja kuolinsyyksi epäillään murhaa, jonka olisi tehnyt Santana (Manuel Silvester Serrano). Santana sattuu vaan makaamaan saman hautausmaan mullissa. Kotiin saapuessaan hän huomaa äitinsä Gertrudin (Francoise Prevost) menneen uusiin naimisiin isänsä veljen Clauden (Horst Frank) kanssa. Johnny alkaa epäillä, että Santana ei olekaan kuollut, sillä miehen käyttämiä paljetteja alkaa ilmestyä, mutta kun hauta on kaivettu auki, sieltä löytyy ruumis ja vyö paljetteineen. Johnnyn henkeä uhataan monelta taholta, mutta hän saa apua vanhalta ystävältään Horacelta (Gilbert Roland). Epäilykset alkavat kohdistua setään, mutta pian Johnny itse on epäiltynä murhasta, kun hänen aseensa löytyy hänen entisen tyttöystävän (Stefania Careddu) ammutun ruumiin luota. Claude on riitautunut piileskelleen Santanan kanssa ja Santana hyökkää Clauden kimppuun. Gertrude loukkaantuu vakavasti sen jälkeen, kun on saanut tietää Clauden olevan kaiken takana ja viimeisillä voimilla hän lähtee etsimään Johnnya, joka on ripustettu erämaahaan kuolemaan. Paikalle osuu myös Horace, joka lopulta vapauttaa Johnnyn. Johnny ja Horace lähtevät kostoretkelle.

Vähemmänkin Shakespearea tunteva hoksaa, että tarina pohjautuu Shakespearen kenties tunnetuimpaan näytelmään, Hamletiin. Näytelmä ei ole kaikista toiveita herättävämpiä teoksia, joten siksi se kääntyy vaivattomasti kyyniseen spagettiwestern-maailmaan. Yllättävämpää on, että ohjaaja on Enzo G. Castellari, joka on ennemmin tullut tunnetuksi kevyemmistä rymistelyelokuvista, joissa on kuitenkin jollain makaaberilla tavalla myös sanomaa, kuten sotaleffassa ”Panssarijunalla helvettiin”. Castellari tekee visuaalisesti näyttäviä elokuvia, joista usein se viimeinen tolkku puuttuu, eikä se välttämättä ole edes huono asia. ”Johnny Hamletissa” hän pysyy lähes täysin asiassa: vekkulimaiset nyrkkitappelukohtaukset eivät kuitenkaan oikein sovi elokuvan haudanvakavaan sävyyn. Horacen ilmestyminen aina viime hetkellä apuun, tuo kristillistä näkemystä elokuvaan (suojelusenkeli), joka ”huipentuu” siihen, kun Johnny roikkuu ristillä (tai ennemminkin rastilla!) ja äiti Gertrude vaikeroi poikansa edessä. Tällaiselle ’kerran vuosikymmenessä kirkossa käyvälle’ näin suora kärsimysnäytelmävertaus on aina vähän liikaa, varsinkin kun se alkuperäinen ristillä riippunut tunnetusti vastusti väkivaltaa.

Sankarina nähdään aivan liian vähän westerneissä käytetty Andrea Giordana. Miehessä olisi ollut kaikki mitä rosoiselta antisankarilta vaaditaan: tuima katse ja tuolloin nuoresta iästä huolimatta (22 vuotta) miehekäs, komea ulkonäkö. Ja sitä paitsi Giordana on selvästi parempi näyttelijä kuin monet genren suuremmat nimet. Giordana on varsin uskottava tasapainoillessaan hyvän ja huonon puolensa välillä. Horst Frank on sitten taas yksiselitteisesti paha mies. Vaikkei tarinaa tuntisikaan, niin miehen syyllisestä ei voi erehtyä. Olisikohan yksi syy siinä, että mies on arjalaisen ihanneihmisen prototyyppi? Vaalea, sinisilmäinen ja sopusuhtainen... Gilbert Rolandissa ärsyttää enemmän miehen rooli kuin roolisuoritus: minulla kesti aika pitkään hoksata, että mikä mies hän oikein on. Elokuva olisi toiminut ilman Horacen hahmoa. Elokuvan naishahmoille käy köpelösti, mikä lisää dramatiikkaa: Stefania Careddu (tyttöystävä) ja Gabriella Grimaldi (pikainen rakastajatar) ovat pelkkiä viattomia uhreja, mutta äiti Gertrude pääsee suurempaan rooliin. Näyttelijät saavat äidin ja pojan suhteesta koskettavan.

Elokuva olisi kaivannut pientä hiomista. Minkä takia Johnnyn henkeä alettiin uhata ennen kuin tämä edes tiesi isänsä kuolemasta? Veikkaan, että jos alun perin ohjaajaksi kaavailtu Sergio Corbucci olisi ollut puikoissa, niin tietyistä tyylivirheistä olisi päästy eroon. Väkivaltaa ja ammuskelua elokuvassa on ihan tarpeeksi.

Arvosana: ***

johnny_hamlet-normal.jpg