Vasenkätinen tappaja (Il ritorno di Ringo/The Return of Ringo)

Pääosissa: Giuliano Gemma, Lorella De Luca, George Martin

Ohjaus: Duccio Tessari (1965) 96min

Sisällissodan päätyttyä kapteeni Montgomery ”Ringo” Brown (Giuliano Gemma) palaa kotiseudulle ja huomaa, että asiat ovat muuttuneet: Ringon luullaan kuolleen ja kaupunki on joutunut meksikolaisten Fuentesin veljesten, Estebanin (Fernando Sancho) ja Pacon (George Martin) armoille. Nämä ovat tappaneet kaupungin merkittävimmät henkilöt, kuten Ringon isän ja ottaneet tämän kartanon kodikseen. Kaupungin sheriffi (Antonio Casas) on menettänyt rohkeutensa ja kaupunkilaiset eivät uskalla nousta vastarintaan. Ringo muuttaa ulkomuotoaan tekeytyen meksikolaistyöläiseksi ja hakee töitä Fuentesilta, ja huomaa, että hänen vaimonsa Helen (Lorella De Luca) asuu kartanossa. Tästä suivaantuneena hän aikoo ampua vaimonsa, mutta huomaa tämän seurassa pienen tytön, joka on hänen tyttärensä Elizabeth (Mónica Sugranes). Ringo työskentelee floristi Miosotisin (Manuel Muñiz) apuna ja, kun Paco alkaa suunnitella hänen ja Helenin häitä, Ringo käyttää ammattiaan hyväkseen ja menee puhumaan Helenille. Ringo on jäädä kiinni, joten hän tekeytyy varkaaksi ja saa rangaistukseksi puukon oikeaan kämmeneensä. Hän alkaa harjoitella vasemmalla kädellä ampumista ja tekee suunnitelman Fuentesien kukistamiseksi, ja mm. sheriffi löytää rohkeutensa Ringon rohkaistessa tätä. Pacon ja Helenin häät muuttuvatkin hautajaisiksi…

Ei riitä, että näillä italialaisilla westerneillä on toisinaan useampi nimi niin italiaksi kuin englanniksi, mutta kun suomeksikin elokuva löytyy kahdella nimellä, niin siinä sitä ollaan ihmeissään. Virallinen nimi on ”Vasenkätinen tappaja” ja videolevitykseen elokuva pääsi nimellä ”Lännen vaarallisin mies”. Kuten tuli mainittua jo ”Ringo – tappajan” kohdalla, niin tämä on jatko-osa, joka ei mitenkään liity edeltäjäänsä, mutta sen suosiota on ilmeisesti käytetty hyväkseen tätä tehdessä. Tuolle ei olisi ollut tarvetta, sillä elokuva olisi toiminut hyvin pelkällä Montgomery Brown – nimellä. Itse asiassa ”Vasenkätinen tappaja” on yksi Gemman parhaista westerneistä.

Tarina pohjautuu löyhästi Homeroksen ”Odysseukseen” ja etenkin teoksen loppuosaan, jossa Troijan sodan kuolleeksi luultu sankari palaa kotiin, joka on täynnä kilpakosijoita. Siinä sitä on draamaa kyllikseen. Ja sitä Duccio Tessari ja Fernando Di Leo käsikirjoituksessaan painottavat. Siinä mielessä voi puhua poikkeavasta spagettiwesternistä: aseita ei heilutella kuin vasta lopussa. Tämä todistaa myös sen, että Euroopassakin on osattu tehdä westerneitä ilman väkivalta-aspektin korostamista. Toteutus olisi voinut tyssätä päätähti Giuliano Gemmaan, mutta kerrankin Gemma onnistuu välttämään kevytmielisen näyttelemisen ja turhanpäiväisen koikkelehtimisen. Gemma on suorastaan tyly näky kokoparrassaan. Toimintakohtauksissakin hän on näyttävä, kun ei tee mitään akrobaattisia temppuja. Toki sankarimmekin voisi saada jonkinlaisia ruhjeita tappelujen tuoksinassa. Gemma on niin vakuuttava, että hän hallitsee valkokangasta, toisin kuin edeltävässä elokuvassa. Muidenkin näyttelijöiden roolit ovat muuttuneet: George Martin sheriffistä meksikolaisroistoksi, Antonio Casas herrasmiehestä hermonsa menettäneeksi juopoksi sheriffiksi jne. Fernando Sanchon roiston roolia on viety pois kliseisyydestä, joskin englanninkielen dubbaus on jälleen kerran hirveä, mutta kun italiankielistä versiota ei ole ollut saatavilla. Navasin ja De Lucan osat jäävät pienemmiksi tällä kertaa. Kaiken kaikkiaan elokuva on hyvin näytelty.

Tessari lisää dramatiikka kaupunkia pyyhkivällä jatkuvalla puhurilla. Elokuva on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia. Sheriffin viskinjuontitekniikka on sellainen, mitä piti sitten itsekin kokeilla tuhoisin seurauksin: koska miehen kädet tärisevät niin paljon, että juoma läikkyy lasista, hän hilaa lasin suulleen kaulahuivin avulla; Ringo seisoo kirkon ovensuussa muodostaen silhuetin takaa tulevasta valosta (door frame John Fordin ”Etsijöistä”); James Cameron on ilmeisesti katsonut tämän elokuvan, sillä yksi meksikolaisista tekee samaa puukkotemppua, jota androidi Bishop tekee ”Aliens – paluu” leffassa Bill Paxtonin esittämälle Hudsonille, eli nakuttaa puukolla pöydällä olevan kämmenen sormien väliin. Voihan alkuperä olla toki jostain muualtakin.

Olisin kaivannut elokuvaan enemmän erämaakohtauksia. Vähän klaustrofobiseksi katselukokemus jää. Ääniraidalla pauhaavat vähemmän tunnetut Morriconen sävelet: kuten ”Ringo – tappajassa” pääteema on laulettu, muistuttaen enemmän amerikkalaista musiikkia, joskin äänialaltaan melodia on italialaisen laaja. Musiikilla on Morriconen tapauksessa aina oma lisä elokuvaan.

Arvosana: ****

il_ritorno_di_ringo-normal.jpg